"Ah, niin, hän rakastaa teitä", jatkoi bretagnetar. "Onhan hänellä kyllä äiti Honorine. Mutta te olette oma äiti. Ja teitä etsiäkseen hänellä on kiire kasvaa isoksi ja päättää opintonsa."
"Opintonsa? Lukeeko hän…?"
"Isoisänsä johdolla, ja nyt viimeksi kuluneet kaksi vuotta häntä on ohjannut kunnon nuori mies, jonka toin mukanani Pariisista, Stéphane Maroux, sota-invaliidi, jolla on kunniamerkkejä joka saumassa ja joka on sisällisten leikkausten vuoksi vapautettu vakinaisesta palveluksesta. François on koko sydämestään kiintynyt häneen."
Moottorivene lipui nopeasti tyynellä merellä, johon se kynti hopeanvaahtoisen uoman. Pilvet olivat haihtuneet taivaanrannalta. Loppupäivästä näkyi tulevan tyyni ja kirkas.
"Ja sitten, sitten", toisteli Véronique, joka ei väsynyt kuuntelemaan, "sanokaahan, millainen puku pojallani on!"
"Hänellä on lyhyet polvihousut, jotka jättävät hänen pohkeensa paljaiksi, väljä kultanappinen paita pehmeästä flanellista ja samanlainen litteäpohjainen lakki kuin hänen hyvällä ystävällään herra Stéphanella, mutta Françoisin lakki on punainen ja näyttää oikein somalta hänen päässään."
"Onko hänellä muitakin ystäviä kuin herra Maroux?"
"Ennen hänellä oli ystävinä kaikki saaren pojat. Mutta nyt, kun isät ovat sodassa, ovat kolmea, neljää laivapoikaa lukuunottamatta kaikki muut jättäneet saaren mennäkseen äitiensä kanssa työhön rannikolle, Concarneauhon ja Lorientiin, niin että Sarekissa on vain vanhuksia jäljellä. Meitä on saarella enää vain kolmisenkymmentä."
"Mutta kenen kanssa hän sitten leikkii? Kuka on hänellä kävelytoverina?"
"Oh, ei siitä hätää, hänellä on mitä parhain toveri!"