"Kuka se on?"
"Pieni koira, jonka Maguennoc hänelle lahjoitti."
"Koira?"
"Niin, aika lystikäs veitikka, mitättömän ja naurettavan näköinen, puoleksi villakoira, puoleksi ajokoira, mutta niin hupaisa, niin hullunkurinen! Ah, kylläpä se herra Kaikki-käy-hyvin on veikeä!"
"Kaikki-käy-hyvin?"
"François nimittää sitä niin, eikä mikään nimi sopisi sille paremmin. Se näyttää aina onnelliselta, elämäänsä tyytyväiseltä… muuten se on hyvin itsenäinen, häviää tuntikausiksi, jopa päiviksikin, mutta on aina saapuvilla, milloin sitä tarvitaan, silloin kun ollaan surullisia tai asiat eivät käy, niinkuin pitäisi. Kaikki-käy-hyvin vihaa kyyneleitä, torumisia, riitoja. Heti kun joku vetistelee tai on vähällä purskahtaa itkuun, istahtaa se takajaloilleen, veikistelee, sulkee toisen silmänsä, raottaa toista ja näyttää itse niin makeasti nauravan, että katselijankin täytyy sille nauraa. 'Kah, vanha velikulta', sanoo François, 'sinä olet oikeassa, kaikki käy hyvin. Ei saa olla millänsäkään, eikö niin?' Ja sittenkun taas ollaan lohdutettuja, niin Kaikki-käy-hyvin kävellä tepsuttaa pois. Se on tehnyt tehtävänsä."
Véronique nauroi ja itki samalla kertaa. Hän oli kauan ääneti, mutta sitten hänen muotonsa vähitellen synkistyi epätoivosta, joka kalvoi hänen iloansa. Hän ajatteli kaikkea näiden neljäntoista vuoden aikana menettämäänsä onnea, kun oli ollut lapsettomana äitinä, kantanut surupukua, vaikka hänen poikansa oli elossa. Hän ei ollut saanut hoidella synnyttämäänsä pienokaista. Kaikki se hellyys, jolla lasta vaalitaan, se rakkaus, jota äiti vuorostaan häneltä saa, oli häneltä riistetty. Sitä ylpeyttä, jota tuntee nähdessään lapsen varttuvan ja kuullessaan hänen puhuvan, ei hän ollut saanut kokea. Kaikki, mikä ilahduttaa ja hurmaa äitiä ja saa hänen sydämensä pulppuilemaan joka päivä uudistuvasta hellyydestä, kaikki se oli siis häneltä jäänyt tuntematta.
"Nyt olemme jo puolitiessä", virkkoi Honorine.
He kiitivät Glenanin saarten läheltä. Heidän oikealla puolellaan näkyi Penmarchin niemeke, jonka rantoja he seurasivat yhdensuuntaisesti viidentoista kilometrin päässä, tummempana juovana, jota ei aina voinut taivaanrannasta eroittaa. Ja Véronique mietti yhä surullista menneisyyttään, äitiään, jota hän tuskin muisti, pitkää lapsuuttaan itsekkään ja jörön isän kodissa, avioliittoaan — ah, varsinkin avioliittoaan! Hän muisteli, kuinka hän ensin oli tavannut Vorskin, jolloin hän oli vasta seitsentoistavuotias. Kuinka hän olikaan pelännyt tuota eriskummaista miestä, samalla kertaa sekä kaihtaen häntä että alistuen hänen vaikutusvaltaansa, niinkuin kaikki salaperäinen ja käsittämätön sillä iällä huumaa ihmistä. Sitten oli tullut kamala ryöstönpäivä, ja sitä seurasivat vielä kamalammat viikot, jolloin Vorski oli pitänyt häntä teljettynä, uhaten ja halliten häntä kaikella häijyn mahtinsa voimalla. Ja niin oli häneltä kiristetty avioliittolupaus, jota vastaan nuoren tytön kaikki vaistot ja koko tahto kapinoivat, mutta joka hänen oli mielestään allekirjoitettava moisen häväistysjutun jälkeen, hänen isänsäkin suostuessa.
Hänen ajatuksensa kimmahtivat takaisin aviovuoden muistoista. Niitä hän ei koskaan, ei synkimpänäkään hetkinä, jolloin menneisyyden peikot häntä painajaisen tavoin ahdistivat, suostunut elvyttelemään, vaan pakotti syvimpään kätköönsä tuon häpeällisen ajan kaikkine inhoittavuuksineen, muistot kolhimisesta, petoksesta, puolisonsa hävyttömästä elämästä, jolloin mies kyynillisen häikäilemättömästi vähitellen osoittautui siksi, mikä olikin, juoden itsensä humalaan, pettäen pelissä, varastaen pitotovereiltaan, petkuttaen ja alentuen ilmiantajaksi. Näin sai hänen vaimonsa hänestä sen käsityksen, joka yhä säilyi ja pöyristytti jonkinlaisena julman ja yltiöpään pahuudenhengen kuvana.