"Jättäkää jo haaveilut, rouva Véronique", virkkoi Honorine.
"Minä en haaveile enkä muistele", vastasi toinen. "Minua kalvavat tunnonvaivat."
"Teilläkö on tunnonvaivoja, rouva Véronique, teillä, jonka elämä on ollut pelkkää kärsimystä?"
"Kärsimystä, joka on ollut minulle rangaistukseksi."
"Mutta nyt se kaikki päättyy, rouva Véronique, koska pian saatte takaisin poikanne ja isänne. No, ajatelkaahan nyt vain onneanne!"
"Voinko minä vielä tulla onnelliseksi?"
"Voitteko tulla! Sen saatte nähdä piankin! Kas, tuollahan jo on
Sarek."
Honorine otti laatikosta tuhdon alta ison simpukankuoren, jota hän käytti torvena, kuten entisajan merimiehet, ja sovittaen huulensa reiän kohdalle ja pullistaen poskensa hän puhalsi siitä muutamia voimakkaita, mylvinän tapaisia säveliä, jotka kajahtivat avaruudessa.
Véronique katsoi häneen kysyvästi.
"Minä kutsun häntä", sanoi Honorine.