"En hänen… vaan kyllä isänne puolesta. Maguennoc oli minua varoittanut jättämästä häntä. Hän juuri on vaarassa."
"Mutta onhan François häntä puolustamassa, samoin kuin hänen opettajansa, herra Maroux. Mutta vastatkaa… mitä te arvelette?"
Hetkisen vaitiolon jälkeen Honorine kohautti olkapäitänsä.
"Silkkaa pötyä! Minä kuvittelen järjettömyyksiä, niin, järjettömyyksiä. Älkää siitä olko millännekään. Bretagnelais-vaistoni pyrkii taas väkisin esille. Muutamia vuosia lukuunottamatta, olen elänyt kaiken ikäni tässä tarujen ja kummitusjuttujen ilmapiirissä… Älkäämme siitä enää puhuko."
Sarekin saari esiintyy pitkänä, jokseenkin epätasaisena ylätasankona, jolla kasvaa vanhoja puita. Sen reunoilla on keskikorkuisia rantakallioita, jotka ovat niin leikeltyjä ja lovellisia, että niiden vertaa tuskin toisaalta tapaa. Ne reunustavat saarta kuin epätasainen ja monimuotoinen pitsiseppele, jota sade, tuuli, aurinko, lumi, pakkanen, sumu, kaikki taivaasta lankeava vesi ja kaikki maasta tihkuva kosteus lakkaamatta järsivät.
Ainoa kohta, mistä voi nousta maihin, on itäisellä rannikolla notkon likellä, missä muutamat kalastajamökit, sodan puhkeamisesta asti useimmat autioina, ryhmittyvät kyläksi. Siinä avautuu pienen aallonmurtajan suojaama syvennys. Meri on siellä ihan tyyni. Kaksi alusta oli rantaan köytettyinä.
Maihinnousemisen hetkellä Honorine teki viimeisen ponnistuksen.
"Näette, rouva Véronique, että olemme päässeet perille. Maksaako siis todella vaivaa, että… astutte maihin? Jääkää alukseen… Kahden tunnin päästä tuon teille isänne ja poikanne, ja me syömme päivällistä Beg-Meilissä tai Pont-l'Abbéssa. Eikö niin?"
Véronique oli noussut. Mitään vastaamatta hän hyppäsi aallonmurtajalle.
"No, missä lapset ovat?" kysyi Honorine, joka seurasi häntä etkä enää vastustellut. "Eikö François-poika ole tullut?"