He pääsivät kallion luo. Toinen Honorinen airoista sipaisi sen seinää. He lipuivat sen vierustaa pitkin ja saapuivat kärjen luo.
"Ah", huudahti Véronique murheellisesti, "hän ei olekaan siellä!"
"Eikö François olisikaan siellä! Mahdotonta!" ihmetteli Honorine.
Mutta hänkin vuorostaan näki kolmen, neljänsadan metrin päässä edessään ne muutamat isot kivet, jotka olivat hiekkarannalla aallonmurtajana. Kolme naista, tyttönen ja vanhoja merimiehiä oli odottamassa veneen tuloa. Ei mitään poikaa. Ei mitään punalakkia.
"Se on kummallista", virkkoi Honorine hiljaa. "Ensi kertaa hän on kutsuani noudattamatta."
"Ehkä hän on sairaana?" huomautti Véronique.
"Ei, François ei ole koskaan sairaana."
"Kuinka sitten?"
"Sitten minä en tiedä."
"Mutta ettehän vain pelkää jotakin?" kysyi Véronique jo hätääntyen.