"Niin, ne ovat vartioineet saartamme vuosisadoista vuosisatoihin, mutta vartioineet sitä villien petojen lailla, jotka tahtovat tehdä vain pahaa ja tappaa. Nuo tuolla… nuo tuolla… Ei, parasta on, ettei niistä koskaan puhu, niitä edes ajattele. Ne juuri ovat ne kolmekymmentä hurjaa petoa… Niin, kolmekymmentä, rouva Véronique… niitä on kolmekymmentä…"
Hän teki ristinmerkin ja jatkoi tyynemmin:
"Niitä on kolmekymmentä. Isänne sanoo, että Sarekia nimitetään kolmenkymmenen ruumiskirstun saareksi, koska kansan vaisto on tässä tapauksessa sekoittanut käsitteet; karit muistuttavat muka silta-arkkuja, ja siitä on johduttu ruumiskirstuihin. Kenties… Mutta sittenkin ne ovat todellisia ruumiskirstuja, rouva Véronique, ja jos ne voitaisiin avata, niin aivan varmaan niiden sisästä löydettäisiin suunnattomat määrät ihmisluita… Herra d'Hergemont itse sanoo, että nimi Sarek johtuu sanasta sarkofaagi, joka hänen selityksensä mukaan merkitsee ruumiskirstua oppineiden kielellä. Ja sitten on vielä…"
Honorine keskeytti lauseensa, ikäänkuin olisi tahtonut kääntää ajatuksensa toisaalle, ja sanoi osoittaen erästä kalliota:
"Katsokaa, rouva Véronique, tuon järkäleen takaa, joka sulkee meiltä tien, näette kohta aukeamasta pienen satamamme ja punalakkisen Françoisin laiturilla."
Véronique oli kuunnellut hajamielisesti kaikkia Honorinen selityksiä. Hän kumartui ulommaksi veneestä keksiäkseen nopeammin poikansa hahmon, sillä välin kun bretagnetar häntä ahdistavan ajatuksen pakottamana vastoin tahtoaan jatkoi:
"Ja sitten on vielä muutakin. Sarekin saarella on — ja juuri siksi isänne on sen asuinpaikakseen valinnutkin — sarja vanhoja muistopatsaita, ei ollenkaan merkillisiä, mutta ne ovat omituisia siitä, että ne kaikki ovat melkein samanlaisia. Ja tiedättekö, kuinka monta sellaista muistopatsasta on? Kolmekymmentä! Kolmekymmentä niinkuin pääkarejakin. Ja ne kolmekymmentä patsasta ovat siroiteltuina pitkin saaren rantatöyräitä, ihan vastapäätä kolmeakymmentä meren kalliota, ja jokaisella on nimi vastaavan karinsa mukaan: Dol-er-H'roeck, Dol-Kerlitu ja niin edespäin. Mitäs siitä sanotte?"
Hän oli lausunut nuo nimet samalla arastelevalla äänellä, jolla puhui kaikista näistä asioista, ikäänkuin olisi pelännyt, että nuo esineet, joilla hänen mielikuvituksessaan oli vapisuttava ja pyhä elämä, kuulisivat hänen sanansa.
"Mitäs siitä sanotte, rouva Véronique? Oh, kaikessa tuossa on paljon salaperäistä, ja sanon vieläkin kerran, että parempi on olla vaiti. Kerron teille sen kaiken, kun olemme matkustaneet, päässeet kauaksi saarelta, ja kun pieni François on sylissänne, isänne ja teidän hoivissanne…"
Véronique oli ääneti, tähystellen valppaasti sinne päin, mihin bretagnetar oli viitannut. Kääntyneenä selin toveriinsa, molemmin käsin tarrautuneena veneen laitaan, hän tuijotti herkeämättä. Tuolta, tuosta ahtaasta väliaukosta hän näkisi löydetyn lapsensa, eikä hän halunnut menettää sekuntiakaan siitä silmänräpäyksestä lukien, jolloin François saattaisi hänelle näyttäytyä.