"Murhaaja, murhaaja!" huusi hän vetäytyen takaisin huoneeseen.
Hätääntyneenä ja voimattomana Véronique vilkaisi ympärilleen. Kuinka hän voisi auttaa isäänsä? Seinä oli liian korkea eikä siinä ollut mitään ulkonemaa kiipeämistä helpottamassa. Äkkiä hän näki parinkymmenen metrin päässä rakennuksen vierustalla tikapuut. Ihmeellisellä tahdon ja tarmon ponnistuksella onnistui hänen kantaa nämä varsin raskaat tikapuut ja pystyttää ne avatun ikkunan alle.
Elämän traagillisimmilla hetkillä, jolloin sielu on joutunut täyteen epäjärjestykseen ja kuumeiseen kiihtymistilaan, jolloin ruumistamme puistattaa epätoivon väristys, liittää vaistomainen johdonmukaisuus yhä ajatuksemme toisiinsa, ja Véroniquea oudostutti, että Honorinen ääntä ei kuulunut ja että hän ei vielä ehtinyt mitään toimittaa.
Hän ajatteli myöskin Françoisia. Missä siis oli François? Oliko hän seurannut Stéphane Marouxia tämän selittämättömässä paossa? Oliko hän lähtenyt etsimään apua? Ja ken oli se, jota herra d'Hergemont nimitti hirviöksi ja murhaajaksi?
Tikapuut eivät ulottuneet ikkunaan ja Véronique havaitsi heti, kuinka suurta ponnistusta parvekkeelle pääseminen vaatisi. Hän ei kuitenkaan epäröinyt. Siellä ylhäällä kamppailtiin, ja taistelun mylläkästä kuuluivat hänen isänsä käheät huudot. Véronique nousi. Korkeintaan hän saattoi tarttua parvekkeen alimpaan rimaan. Mutta kapea, seinää pitkin kulkeva piena salli hänen hinata itseään ylöspäin toisen polven varassa, nostaa päätänsä kyllin korkealle ja nähdä sen murhenäytelmän, jota huoneessa esitettiin.
Tällöin oli herra d'Hergemont uudestaan perääntynyt ikkunan luo, hiukan taemmaksi, niin että Véronique voi katsella häntä melkein suoraan kasvoihin. Siinä ukko seisoi liikahtamatta, silmissä hurja ilme, käsivarret epävarmasti ojennettuina, ikäänkuin hän olisi odottanut jotakin hirveää, mikä pian tapahtuisi.
Hän sopersi:
"Murhaaja… murhaaja… Sinäkö se olet? Ah, ole kirottu! François!
François!"
Kaiketi hän kutsui tyttärenpoikaansa avukseen, ja varmaankin oli myös François joutunut hyökkäyksen uhriksi… Kenties hän oli haavoitettuna, kenties kuollut! Véroniquen onnistui tavattomalla voimain ponnistuksella saada jalkansakin pienalle.
"Minä olen täällä… minä olen täällä…!" tahtoi hän huutaa.