Ja sitten hän mutisi:
"Ei kuulu enää parkunaa! Tämä on kauheata… Voi sitä poloista Marie le Goffia!"
Hän tarttui Véroniquen käsivarteen.
"Kiertäkäämme ympäri! Etusivu on toisella puolella… Tällä puolella ovat ovet aina kiinni ja luukut ikkunoissa."
Mutta Véronique sotkeutui juuriin, kompastui ja kaatui polvilleen. Kun hän nousi, oli bretagnetar hänet jättänyt ja kiersi talon vasemman pään ympäri. Sensijaan, että olisi häntä seurannut, riensi Véronique vaistomaisesti suoraan rakennusta kohti, harppasi kuistille ja kohtasi suljetun oven, jota hän vimmatusti kolkutti.
Honorinen tavalla kiertäminen näytti hänestä ajanhukalta, jota ei mikään enää voisi korvata. Havaittuaan ponnistuksensa turhiksi hän aikoi kuitenkin tehdä samoin. Mutta silloin kuului jälleen huutoja sisältä ja hänen yläpuoleltaan.
Se oli miehen ääni, jonka Véronique luuli tuntevansa isänsä ääneksi. Hän perääntyi muutaman askeleen. Äkkiä avautui ikkuna ensimmäisessä kerroksessa, ja hän näki herra d'Hergemontin, jonka kasvot olivat kuvaamattoman säikähdyksen vääristämät ja joka huusi läähättäen:
"Apuun, apuun! Voi sitä hirviötä…! Apuun!"
"Isä, isä", huusi Véronique epätoivoissaan, "minä täällä olen!"
Ukko painoi hetkiseksi päänsä alas, ei näkynyt huomaavan tytärtään ja yritti nopeasti harpata parvekkeelle. Mutta hänen takaansa kuului laukaus, ja yksi ikkunanpuoliskon ruuduista lensi sirpaleiksi.