Heikko ääni kuiskasi hänen vieressään: "Véronique… Véronique…"
Herra d'Hergemont virui lattialla ja katseli häntä lasimaisilla silmillään, joissa jo oli kuoleman leima.
Hän polvistui isänsä viereen, ja kun hän yritti avata verisiä liivejä ja paitaa, sitoakseen hengenvaarallisen haavan, työnsi ukko lempeästi hänen kätensä syrjään. Véronique käsitti, että apu oli turha ja että isä tahtoi hänelle puhua. Hän kumartui lähemmäksi.
"Véronique… anteeksi… Véronique…"
Se oli hänen sumenevan ajatuksensa ensimmäinen ilmaisu. Tytär suuteli häntä otsalle ja itki.
"Vaikene, isä… älä uuvuta itseäsi…"
Mutta kuolevalla oli muuta sanottavaa, ja hänen huulensa tavoittelivat turhaan sanoja, joista ei syntynyt ajatusta, ja joita tytär epätoivoissaan kuunteli. Elämä oli haihtumassa. Hengenvoimat häipyivät hämärään. Véronique laski korvansa huulille, jotka herpaantuivat viimeiseen ponnistukseen, ja eroitti seuraavat sanat:
"Pidä varasi… pidä varasi… Kivijumala…"
Äkkiä ukko nousi puoleksi istuvaan asentoon. Hänen silmänsä välähtivät kuin sammuvan liekin viimeisen lehahduksen valaisemina. Véroniquesta tuntui, että isä häntä katsellessaan käsitti ainoastaan hänen läsnäolonsa koko merkityksen ja aavisti ne vaarat, jotka häntä uhkasivat. Hän virkkoi raukealla ja kauhistuneella, mutta hyvin selvällä äänellä:
"Älä jää tänne, kuolema sinut täällä perii… Pakene tältä saarelta… Pois… pois…"