Véronique lähti takaovesta, josta hänen poikansa paetessaan oli mennyt. Siellä oli avara porrassilta. Ensimmäisillä askeleilla virui Marie le Goff mykkyrässä, ja hänen kurkkunsa korisi.
Hän kuoli melkein heti, kuoli tajuihinsa tulematta, käsittämättömän murhenäytelmän kolmantena uhrina.
Niinkuin vanha Maguennoc oli ennustanut, oli herra d'Hergemont ollut järjestyksessä toinen uhri.
NELJÄS LUKU
Sarekin onnettomat asukkaat
Kun Véronique oli sitonut Honorinen haavan — joka ei ollut syvä eikä näyttänyt bretagnettaren hengelle vaaralliselta — ja siirtänyt Marie le Goffin ruumiin tähän tilavaan, lukuisten kirjahyllyjen ja muun kalustuksensa nojalla työhuoneelta näyttävään suojaan, jossa hänen isänsä lepäsi, sulki hän vainajan silmät, peitti ruumiin lakanalla ja alkoi rukoilla. Mutta rukouksen sanat eivät tulleet hänen huulilleen, eikä hänen mielensä voinut tarttua mihinkään ajatukseen. Hän oli huumaantunut onnettomuuden nopeasti toistuneista iskuista. Pää käsien varassa istuen hän jäi siihen asentoon melkein tunniksi, sillä välin kun Honorine oli vaipuneena kuumeiseen uneen.
Kaikin voimin hän torjui mielestään poikansa kuvan, kuten aina oli työntänyt luotaan Vorskin muiston. Mutta nämä kaksi sekaantuivat toisiinsa, kieppuivat hänen ympärillään, tanssivat hänen ummistettujen silmiensä edessä, niinkuin ne valoviirut, jotka itsepäisesti suljettujen silmäluomiemme pimennossa välähtävät ohitsemme ja taas tulevat esille, jakaantuvat moniksi ja yhtyvät. Ja siinä näkyivät vain samat kasvot, julmat, väkinäisesti nauravat, irvistelevät ja kauheat.
Hän ei kärsinyt niinkuin kärsii poikaansa itkevä äiti. Hänen poikansa oli ollut kuolleena neljätoista vuotta, ja se, joka nyt oli herännyt eloon, se, jota kohti kaikki hänen äidillisen hellyytensä lähteet olivat pulpahtamaisillaan, muuttui äkkiä vieraaksi, vierasta pahemmaksikin — Vorskin pojaksi! Kuinka hän olikaan kärsinyt!
Mikä vertavuotava haava hänen sydämensä syvimmässä! Mikä järkytys! Se oli kuin luonnonmullistus, joka tärisyttää rauhallista seutua maan uumeniin asti. Mikä hornan näytelmä! Mikä hulluuden ja kauhun näky! Millaista kaameaa ivaa kaikkein hirveimmän kohtalon taholta! Hänen oma poikansa surmaa hänen isänsä sillä hetkellä, jolloin hän niin monien eron ja surun vuosien jälkeen saisi syleillä kumpaakin ja elää suloisen rakkauden piirissä! Hänen oma poikansa murhaajana, ojentaen säälimättömän aseen ja surmaten sydämensä halusta ja riettaan riemun innostamana!
Syitä, jotka ehkä voisivat selittää tällaisia tekoja, hän ei huolinut ajatella. Miksi hänen poikansa oli niin tehnyt? Miksi nuorukaisen opettaja, Stépane Maroux, kaiketi rikostoveri, ehkä yllyttäjä, oli paennut ennen murhenäytelmää? Kaikkiin näihin kysymyksiin hän ei etsinyt vastausta. Hän ajatteli vain kauheaa näytelmää, verilöylyä, kuolemaa. Ja hän kysyi, eikö kuolema hänelle itselleenkin ollut ainoana turvana ja ratkaisuna.