"Hän ei tiennyt… hän oli mielipuoli."
"Mielipuoli? Mitä ihmettä?"
"Niin, rouva Véronique. Minä tunnen sen lapsen. Hänellä ei ole vertaistaan hyvyydessä. Jos hän teki kaiken tuon, niin hän on saanut raivokohtauksen… kuten herra Stéphane. Nyt he varmaan itkevät epätoivosta."
"Se on mahdotonta… Minä en voi uskoa…"
"Te ette voi uskoa, koska ette tiedä mitään siitä, mitä tapahtuu… ja mitä vielä vastedes tapahtuu… Mutta jos tietäisitte… Ah, on asioita… asioita…"
Hänen äänensä heikkeni kuulumattomiin. Hän vaikeni, mutta silmät olivat ammollaan ja huulet liikkuivat äänettömästi.
Ennen aamua ei tapahtunut mitään erikoista. Kellon lähestyessä viittä Véronique kuuli naulattavan kirstuja, ja melkein heti avautui ovi huoneeseen, jossa hän oli, ja Archignatin sisaret hyökkäsivät sisään, molemmat kovin kiihtyneinä.
He olivat kuulleet totuuden Corréjoulta, joka rohkaistakseen itseään oli juonut hiukan liikaa ja puhua lörpötteli ristiin rastiin.
"Maguennoc on kuollut!" huusivat he. "Maguennoc on kuollut, ettekä sanoneet mitään! Me lähdemme! Maksakaa nopeasti saatavamme!"
Palkkionsa saatuaan he pakenivat juoksujalkaa, ja tuntia myöhemmin tuli toisia naisia, jotka olivat heiltä kuulleet asiasta, ja tahtoivat viedä pois työssä olevat miehensä. Kaikki hokivat samoja lauseita: