* * * * *
Tämän yön Véronique vietti aluksi isänsä ruumiin ääressä ja sitten vuoteessa makaavan Honorinen luona, jonka tila näytti huonommalta. Lopuksi Véronique torkahti, ja hänet herätti bretagnetar, lausuen sellaisessa kuumeenpuuskassa, jolloin tietoisuus ei menetä kaikkea kirkkauttaan:
"François piilee varmaan jossakin… samoin kuin herra Stéphane… Saarella on lymypaikkoja, jotka Maguennoc oli heille näyttänyt. Emme heitä siis tapaa emmekä kuule mitään siltä taholta."
"Oletteko siitä varma?"
"Varma… Sitten huomenna, kun kaikki ovat lähteneet Sarekista ja me olemme täällä kahden, minä annan merkin torvellani, ja hän tulee luoksemme."
Véronique vastusti tätä aietta kiivaasti.
"Mutta minä en tahdo nähdä häntä! Hän kauhistuttaa minua! Niinkuin isänikin hänet kirosi, niin minäkin… Ajatelkaahan: hän tappoi isäni minun silmieni edessä, tappoi Marie le Goffin… tahtoi tappaa teidätkin! Ei, ei, minä vihaan, minä inhoan sitä hirviötä…!"
Bretagnetar puristi hänen kättänsä omituisella tavallaan ja sanoi hiljaa:
"Älkää häntä vielä tuomitko… Hän ei tiennyt, mitä teki…"
"Mitä te sanotte! Eikö tiennyt? Mutta minä näin hänen silmänsä…
Vorskin silmät…"