Ihan hengästyneenä vakuutti merimies:
"Se on hävinnyt. Tänä aamuna kyllä jotakin aavistelin… Mutta kaiketi olin kulauttanut tilkan liikaa… en tullut sitä ajatelleeksi. Sitten näkivät sen muut, kuten minäkin. Kiinnitysköysi on katkaistu… Se on tapahtunut yöllä. Ja sitten ovat vorot kiitäneet tiehensä. Näkymättöminä, tuntemattomina."
Molemmat naiset katsoivat toisiinsa, ja sama ajatus juolahti heidän mieleensä. François ja Stéphane Maroux olivat paenneet.
Hampaittensa välistä mumisi Honorine:
"Niin… niin… niin se on… hän osaa ohjata."
Kenties Véronique tunsi huojennusta tiedosta, että lapsi oli lähtenyt eikä enää tulisi hänen näkyviinsä. Mutta säikähtynyt Honorine huudahti:
"Mitä… miten sitten on meneteltävä…?"
"Täytyy lähteä heti, matami Honorine. Soutuveneet ovat valmiit… jokainen laittaa käärönsä… kello yhdeltätoista ei kylässä ole enää ketään."
"Honorine ei kykene lähtemään", esteli Véronique.
"Kyllä… Minä voin nyt paremmin", selitti bretagnetar.