Kolmen askeleen päässä hänen edessään istui takajaloillaan omituinen eläin, jonka turkki oli vaaleanruskea kuin maitoon sekoitettu kahvi ja etukäpälät käsivarsien tavoin ristissä.
Se oli koira; ja hän muisti heti Françoisin koiran, jota Honorine oli kehunut oivalliseksi, uskolliseksi ja lystikkääksi elukaksi. Hän muisti sen nimenkin: "Kaikki-käy-hyvin".
Hänen lausuessaan tämän nimen puoliääneen hänet valtasi vihantunne, ja hän oli ajamaisillaan pois tuon ivallisella liikanimeltä naamioidun eläimen. Kaikki-käy-hyvin! Ja hän ajatteli kaikkia tämän kauhean mellakan uhreja, kaikkia Sarekin kuolleita, murhattua isäänsä, Honorinea, joka tappoi itsensä, järkensä menettänyttä Françoisia. Kaikki-käy-hyvin!
Mutta koira ei liikahtanut. Se veikisteli aivan kuin Honorine oli kuvaillut, pää hieman kallellaan, toinen silmä suljettuna, suupielet vedettyinä korviin asti, käpälät ristiin laskettuina ja kasvoilla tosiaan hymyilyä muistuttava ilme.
Nyt Véronique muisti: Sillä tavallahan Kaikki-käy-hyvin ilmaisi myötätuntoaan kärsiviä kohtaan. Kaikki-käy-hyvin ei sietänyt kyyneleitä. Kun joku itki, niin se veikisteli, kunnes pakotti katselijankin nauramaan ja sitä hyväilemään.
Véronique ei hymyillyt, mutta hän veti elukan luokseen ja sanoi sille:
"Ei, pentuseni, kaikki ei käy hyvin. Päinvastoin käy kaikki huonosti. Mutta täytyyhän sittenkin elää, eikä saa menettää järkeään niinkuin muut…"
Elämän välttämättömyydet pakottivat hänet toimimaan. Hän astui alas keittiöön ja löysi sieltä ruokatarpeita, joista antoi runsaan osuuden koiralle. Sitten hän palasi yläkertaan.
Yö oli tullut. Hän avasi ensimmäisessä kerroksessa oven huoneeseen, joka tavallisissa oloissa varmaankin oli asumatonna. Monien ponnistusten ja rajujen mielenliikutusten synnyttämä väsymys rasitti häntä. Hän vaipui melkein heti uneen. Kaikki-käy-hyvin valvoi hänen vuoteensa jalkopäässä.
Seuraavana päivänä hän heräsi myöhään ja tunsi omituista rauhaa ja turvallisuutta. Hänen mielessään liittyi nykyinen todellisuus siihen hiljaiseen ja tyyneen elämään, jota hän oli viettänyt Besançonissa. Hänen kokemansa muutamain päiväin kauhut häämöittivät ikäänkuin etäisinä tapauksina, joiden palaamisesta ei ollut pelkoa. Suuressa myrskyssä tuhoutuneet ihmiset olivat hänelle ikäänkuin vieraita, joita on kerran tavannut eikä enää koskaan näe. Hänen sydämensä ei vuotanut verta. Murhe ei ulottunut hänen sielunsa pohjaan.