Tämä oli odottamatonta ja rajatonta lepoa, vahvistavaa yksinäisyyttä. Ja se tuntui hänestä niin hyvältä, että hän ei antanut mitään merkkiä, kun höyrylaiva oli saapunut risteilemään onnettomuuspaikalle. Kaiketi oli rannikolta edellisenä päivänä huomattu räjähdysten leimahtaminen ja kuultu pamaukset. Véronique ei hievahtanut.
Hän näki, että höyrylaivasta laskettiin vene, ja ajatteli, että varmaankin noustaisiin maihin ja tultaisiin tarkastamaan kylää. Mutta paitsi että hän pelkäsi tutkimusta, johon voitaisiin sekoittaa hänen poikansa, hän ei ollenkaan halunnut, että hänet itsensäkään tavattaisiin täältä, kyseltäisiin häneltä, saataisiin tietää hänen nimensä, henkilöllisyytensä ja elämäntarinansa ja pakotettaisiin hänet takaisin siihen helvetilliseen piiriin, josta hän oli paennut. Hän tahtoi mieluummin odottaa viikon, kaksi, kunnes sattuma ehkä toisi saaren ulottuville kalastajaveneen, joka ottaisi hänet mukaansa.
Mutta ketään ei tullut priiorintalolle asti. Höyrylaiva poistui, eikä mikään häirinnyt nuoren naisen yksinäisyyttä.
Näin hän vietti kolme vuorokautta. Kohtalo näkyi herenneen uusista hyökkäyksistä häntä vastaan. Hän oli yksinään ja oma valtiaansa. Kaikki-käy-hyvin, jonka seura oli tuottanut hänelle suurta lohtua, juoksi tiehensä.
Entisen priiorintalon alueeseen kuuluu saaren koko pää viidennellätoista vuosisadalla hyljätyn ja vähitellen raunioiksi sortuneen ja hävitetyn benediktiläisluostarin asemapaikalla.
Talon oli kahdeksannellatoista vuosisadalla rakennuttanut rikas bretagnelainen laivanvarustaja vanhan apotinasunnon aineksista ja kappelin kivistä, eikä se tarjonnut mitään mielenkiintoista tyylissään tai edes sisustuksessaan. Eikä Véronique tohtinutkaan tunkeutua mihinkään noista huoneista. Hänen isänsä ja poikansa muisto pysähdytti hänet suljettujen ovien eteen.
Mutta toisena päivänä, joka oli kirkas, aurinkoinen kesäpäivä, hän tutki puistoa. Se ulottuu saaren kärkeen asti ja on, samoin kuin niittykin rakennuksen edustalla, täynnä raunioita ja muratinköynnöksiä. Hän huomasi, että kaikki käytävät johtivat jyrkkää niemekettä kohti, jota seppelöi ryhmä tavattoman korkeita tammia. Perille päästyään hän näki tammien ympäröivän puolikuun muotoista merelle avautuvaa tannerta.
Tämän aukeaman keskeltä kohoaa muinaiskelttiläinen kivinen muistopatsas, jonka soikea ja jokseenkin lyhyt laatta lepää kahdella melkein nelikulmaisella kivijalustalla. Paikka on suurenmoinen, ja näköala sieltä rajaton.
"Honorinen mainitsema Keijukaisten patsas", ajatteli hän. "Nyt en voi olla kaukana Kukkakalmistosta ja Maguennocin ihmekasveista."
Hän kiersi kivipatsaan. Molempain jalustain sisäpinnoille oli piirretty joitakuita merkkejä, mutta niistä ei saanut selvää. Merenpuolisilla ulkopinnoilla, jotka olivat kuin kaksi sileäksi hiottua ja kirjoittamista varten valmistettua levyä, oli sensijaan näkyvissä jotakin, mikä jälleen sai hänet tuntemaan tuskan puistatusta.