Ja kaiken tämän lisäksi — oi, mitä liikutusta nuori nainen tunsikaan! — kaiken lisäksi säteili muita ylempänä, kapealla ristiinnaulitun-kuvan jalustaa kiertävällä pyöreällä kukkaislavalla, sadoin sinisin, valkoisin ja sinipunaisin tertuin ikäänkuin kohoten koskettamaan Vapahtajan ruumista, uhkeita Veronica-kukkia, tätyruohoja, joilla oli sama nimi kuin hänellä itsellään…
Hän oli nääntyä liikutuksesta, sillä kukkapengertä lähestyessään hän sai lukea pienestä jalustaan kiinnitetystä lappusesta vaatimattoman yksinkertaiset sanat: Äidin kukka.
* * * * *
Véronique ei uskonut ihmeitä. Että kukkaset olivat merkillisiä ja ettei niitä voinut verrata oman maan kukkiin, se hänen kyllä täytyi myöntää. Mutta hän kieltäytyi uskomasta, että tähän epäsäännöllisyyteen saattoi olla ainoastaan yliluonnollinen selitys tai että se oli käsitettävissä ainoastaan Maguennocin salaisuudeksi jääneiden taikakaavojen tulokseksi. Ei, varmaankin oli joku, ehkä aivan yksinkertainenkin syy, johon tapaukset pian loisivat täyden valon.
Oli miten oli, mutta näiden pakanallisten koristusten keskeltä, ihan ihmeen sydämestä, jonka se läsnäolollaan näkyi herättäneen eloon, kohosi Kristuksen kuva kukkapenkereestä, joka uhrasi sille värinsä ja erilaiset tuoksunsa.
Véronique lankesi polvilleen…
Seuraavana ja sitä seuraavana päivänä hän palasi Kukkakalmistoon. Tällä kertaa häntä kaikkialla ympäröivä salaperäisyys esiintyi mitä hurmaavimpana, ja hänen poikansa näytteli siinä osaa, joka teki mahdolliseksi haaveilla hänestä ilman vihan ja epätoivon tunteita Veronica-kukkien edessä.
Viidentenä päivänä hän huomasi ruokavarojensa olevan loppumassa, ja niinpä hän iltapäivän puolivälissä lähti kävelemään alas kylää kohti.
* * * * *
Sinne tultuaan hän näki, että useimmat asunnot oli jätetty sulkematta. Niin varmoja olivat niiden omistajat lähtiessään olleet siitä, että palaisivat toisella retkellä noutamaan tarpeelliset tavaransa.