Hänen sydäntään ahdisti, eikä hän tohtinut astua kynnysten sisäpuolelle. Kurjenpolvia kasvoi ikkunalaudoilla. Isot seinäkellot vaskiheilureineen jatkoivat autioissa huoneissa yhä ajanmittaamista. Hän poistui.
Mutta eräässä vajassa lähellä rantalaituria hän näki ne säkit ja laatikot, jotka Honorine oli moottoriveneessään tuonut.
"No", tuumi hän, "enpä minä nälkään kuole. Näistä riittää viikoiksi, ja sitten…"
Hän keräsi vasuun suklaatia, korppuja, muutamia säilykepurkkeja, riisiryynejä ja tulitikkuja ja oli juuri lähtemäisillään paluumatkalle priiorintaloon, kun hänen mieleensä juolahti ajatus jatkaa kävelyään saaren toiseen päähän asti. Palatessaan hän noutaisi vasunsa.
Varjoisa tie nousi ylängölle. Maisema ei näyttänyt muuttuneen. Samanlaisia tasankoja, samanlaisia viljelemättömiä ja laitumeksi kelpaamattomia nummia, samanlaisia vanhoja tammimetsikköjä. Saarikin kapeni jälleen, joten saattoi esteettä nähdä meren kummaltakin puolelta ja eroittaa etäältä Bretagnen rannikon.
Siellä oli myös pensasaita, joka ulottuen kalliosta toiseen sulki kurjannäköisen töllin pihamaan. Rakennus oli pitkä ja rappeutunut ja sen vieressä paikkakattoisia ulkohuoneita. Piha oli epäsiisti ja huonosti hoidettu, täynnä rautaromua ja risukasoja.
Véronique oli jo kääntymäisillään, mutta silloin hän hämmästyneenä pysähtyi. Hän oli luullut kuulevansa voihkinaa. Hän heristi korviaan vaaniskellen suuressa hiljaisuudessa ja eroitti taaskin saman äänen, mutta selvempänä. Kuului muitakin ääniä, uikutusta ja hätähuutoja, naisten parahduksia. Eivätkö siis kaikki asukkaat olleetkaan paenneet? Hän tunsi iloa, johon sekoittui hiukan tuskaa, kun hänelle nyt selvisi, että hän ei ollutkaan yksinään Sarekissa, mutta samalla häntä pelotti ajatellessaan, että tapaukset ehkä jälleen tempaisivat hänet kuoleman ja kauhistuksen pyörteeseen.
Mikäli Véronique saattoi päättää, ei melu tullut asunnosta, vaan pihan oikealla puolella olevista ulkohuoneista. Pihaan pääsi yksinkertaisesta häkkiportista, jota hänen tarvitsi vain työntää. Sen avautuessa narskahti puu kahnauksesta.
Heti yltyivät huudot ulkohuoneista. Sinne oli epäilemättä kuultu, ja Véronique joudutti askeliaan. Vaikka ulkohuoneiden katot olivat paikoittain risaiset, olivat seinät paksut ja vankat, ja vanhat ovet olivat rautakiskoilla lujitetut. Muuatta ovea kolkututettiin sisäpuolelta, samalla kun huudot kävivät yhä hätäisemmiksi.
"Apuun…! apuun…!"