Hetkiseksi hän kohotti päätänsä ikäänkuin olisi vielä sitkeinä elävien kansanomaisten otaksumien mukaan arvellut, että kirves oli taivaasta singahtanut ukkosenvaaja.
Mutta silloin mielipuoli, joka oli lähtenyt kärryistään, hypähti paikallaan ja kaatui päistikkaa maahan. Joku toinen esine oli suhahtanut ilmassa. Mielipuoli vääntelihe tuskissaan. Gertrude ja Véronique näkivät hänen olkapäähänsä tarttuneen nuolen, joka vielä värisi.
Silloin Gertrude pakeni ulvoen.
Véronique epäröi. Clémence ja mielipuoli kierivät maassa. Mielipuoli hoilotti:
"Tammen takana! Ne ovat piilossa… Minä näen ne."
Clémence änkytti:
"Apuun, auttakaa minua… viekää minut pois! Minä pelkään."
Mutta vieläkin suhahti nuoli ja katosi etäälle.
Myöskin Véronique lähti pakoon, saavutti viimeiset puut ja syöksyi siltaa kohti laskeutuvalle rinteelle.
Hän juoksi vimmatusti, ei niin paljon pelosta, vaikka sekin olisi ollut luonnollista, kuin kiihkeästä halusta löytää jokin ase puolustautuakseen. Hän muisti, että hänen isänsä työhuoneessa oli lasikaappi täynnä kiväärejä ja revolvereja, joihin kaikkiin oli merkitty sana "ladattu", varmaankin Françoisin varalta; ja juuri noista aseista hän tahtoi siepata yhden tehdäkseen viholliselle vastarintaa. Hän ei edes kääntynyt katsahtamaan taakseen. Hän ei tuntenut tarvetta tietää, kuka häntä vainosi, vaan juoksi suoraan päämääräänsä, ajatellen ainoastaan sitä, mikä oli hänen tarkoitukseensa hyödyllistä.