"Valkoista vilahtavan? Mitä sinä tarkoitat? Näyttäytyvätkö ne päivänvalossa? Sinun silmäsi näkevät olemattomia."
He katselivat molemmat hetkisen ja lähtivät sitten uudestaan liikkeelle. Pian oli Suuri tammi kadonnut näkyvistä. Nummi, jonka yli he astuivat, oli kolkko ja epätasainen, ja siinä oli taajassa hautapatsaan tapaisia kiviä, jotka kaikki olivat samansuuntaisissa riveissä.
"Tässä on niiden hautausmaa", kuiskasi Gertrude.
He eivät virkkaneet enempää. Usean kerran täytyi Gertruden levähtää. Clémence ei jaksanut työntää kärryjä. Molemmat horjuivat ja mittasivat matkan pituutta levottomilla silmillään.
Tultiin notkoon. Noustiin jälleen. Polku yhtyi siihen, jota Véronique oli ensimmäisenä päivänä kulkenut Honorinen kanssa, ja he tulivat metsään, joka on ennen siltaa.
Hetkisen kuluttua huomasi Véronique Archignatin sisarusten lisääntyvästä levottomuudesta, että lähestyttiin Suurta tammea, ja näki sitten, että tämä puu todella oli muita korkeampi, kohoten mullan ja juurien kasaamalta jalustalta tavallista pitemmän välimatkan päässä naapureistaan. Hänen oli mahdotonta olla ajattelematta, että useita miehiä saattoi olla piilossa tuon mahtavan rungon takana ja että niitä ehkä siellä olikin.
Pelostaan huolimatta olivat sisaret kiirehtineet kulkuaan eivätkä katselleet turmanpuuta.
Metsän jättiläinen oli nyt sivuutettu. Véronique hengitti vapaammin.
Kaikki vaara oli ohi, ja hän oli juuri koskemaisillaan leikkiä
Archignatin sisaruksista, kun yksi näistä, Clémence, kierähti
voihkien tantereelle.
Samalla putosi jotakin maahan, jotakin, mikä oli iskenyt häntä selkään. Se oli kirves — kivikirves.
"Ah, ukonkivi, ukonkivi!" huudahti Gertrude.