"Molemmat sisareni ja minä olemme niitä nähneet… Kaksi kertaa kuudentena päivänä siitä, kun kesäkuussa tulee uusikuu. Se oli puettu valkoisiin… ja se kiipesi Suureen tammeen pyhää misteliä poimimaan… Leikkasi sitä kultavesurilla… kultaterä kimalteli kuutamossa… Minä näin sen, kuten sanoin… ja muutkin sen näkivät… Eikä se ole ainoa. Niitä on menneiltä ajoilta jäänyt tänne useita aarteen vartijoiksi… Niin, niin, oikein sanoin, aarteen… Se kuuluu olevan ihmeitä tekevä kivi, joka kuolettaa, jos siihen koskee, ja tekee eläväksi, jos sen päällä lepää… Kaikki tämä on totta, Maguennoc on sen meille sanonut… Ne muinaiset vartioivat kiveä… Kivijumalaa… ja niiden täytyy tänä vuonna uhrata meidät kaikki… niin kaikki… Tarvitaan kolmekymmentä ruumista kolmeenkymmeneen arkkuun…"
"Neljä naista ristillä", rallatti mielipuoli.
"Eikä siihen ole pitkä aika… Kuudes päivä uudenkuun jälkeen lähenee. Meidän täytyy ehtiä pois, ennenkuin ne kiipeävät Suureen tammeen misteliä keräämään. Katsokaas, Suuren tammen näkee täältä. Se on metsässä ennen sillalle tuloa… kohoaa muita korkeammalle."
"Neljä naista ristillä…"
"Ne piileskelevät sen takana", virkkoi sekapäinen, joka oli kääntynyt kärryissään. "Ne odottavat meitä."
"Riittää jo, olehan nyt alallasi… Niin, ettekö näe Suurta tammea?
Tuolla… viimeisen nummen yläpuolella? Se on kor… korkeampi…"
Hän pudotti kärrynaisat, lopettamatta lausettaan.
Clémence sanoi hänelle:
"Mitä nyt? Mikä sinun on?"
"Näin jotakin…" änkytti Gertrude. "Näin valkoista vilahtavan…"