"Etkös siitä vaikene, vanha hupsu", toisti Gertrude sivaltaen häntä korvalle.
"Tietysti… tietysti… mutta kohta saat lyöntejä niiltä, minä näen niiden piileskelevän…"
Polku, joka aluksi oli varsin jyrkkä, nousi nyt läntisten rantakallioiden ylängölle, jotka olivat korkeampia, mutta eivät niin hammasreunaisia ja vähemmän rotkoisia. Puita kasvoi harvemmassa, kaikki tammet olivat aavalta ulapalta puhaltavain tuulten käyristämiä.
"Nyt lähestymme sitä paikkaa, jota nimitetään Mustiksinummiksi", selitti Clémence Archignat. "Ne asuvat siellä."
Véronique kohautti taaskin olkapäitänsä.
"Mistä sen tiedätte?"
"Me tiedämme enemmän asioita kuin muut", selitti Gertrude… "Meitä sanotaan velhoiksi, eikä suotta… Itse Maguennoc, joka ymmärsi näitä seikkoja, kysyi meiltä neuvoa kaikissa lääkeasioissa, onnea tuottavien kivien ja juhannuksen yrttien tiedossa…"
"Tarkoitat marunaa ja rautayrttiä…", nauraa virnisti mielipuoli.
"Niitä poimitaan auringonlaskussa…"
"Myöskin vanhoissa perinnäistiedoissa", jatkoi Gertrude. "Me tiedämme sen, mistä saarella on puhuttu jo vuosisatoja; on näetten aina kerrottu, että täällä oli oikea kaupunki katuineen, jossa ne ennen vanhaan asuivat. Ja niitä on vieläkin… Minä olen niitä nähnyt, minä, joka teille puhun."
Véronique ei vastannut mitään.