Ja Véronique pani merkille, että onnettoman kainaloihin ja vartalon ympäri oli sidottu köysi, jolla näkymättömät kädet ylhäältä päin hinasivat häntä kuin kahlehdittua ja voimatonta otusta.
Véronique nosti pyssyn olkapäätään vastaan. Mutta mihin viholliseen tähdätä? Ketä vastaan taistella? Kuka piili puunrunkojen ja kivien takana, jotka vallituksen tavoin seppelöivät kukkulaa?
Noiden kivien ja puunrunkojen väliin Gertrude livahti. Hän ei huutanut enää. Oli varmaan uupunut, mennyt tainnoksiin. Hän katosi näkyvistä.
Véronique ei ollut hievahtanut. Hän käsitti, kuinka turhia kaikki ponnistukset ja yritykset olivat. Antautuessaan taisteluun, jossa hän jo ennakolta oli tuomittu joutumaan tappiolle, hän ei voinut pelastaa Archignatin sisaria, vaan tarjoisi itsensä voittajalle uutena ja viimeisenä uhrina.
Ja sitten häntä myös pelotti. Kaikki nämä asiat, joiden merkitystä hän ei käsittänyt, tapahtuivat niin leppymättömän johdonmukaisesti. Ne näkyivät salaperäisyydestään huolimatta liittyvän toisiinsa kuin renkaat ketjussa. Hän pelkäsi — pelkäsi noita olentoja, peikkoja, pelkäsi vaistomaisesti ja itsetiedottomasti kuin Archignatin sisarukset, kuin Honorine, kuin kaikki tämän kauhistuttavan vitsauksen uhrit.
Hän kumartui, jotta ei häntä voitaisi nähdä Suuresta tammesta, ja sitten hän, puolikumarassa hiipien ja käyttäen hyväkseen karhunmaarama-pensaiden suomaa suojaa, pääsi vasemmalla olevaan pieneen hökkeliin, josta Archignatin sisaret olivat hänelle maininneet. Se oli jonkinlainen huippukattoinen huvimaja, jonka ikkunaruudut olivat värjättyä lasia ja joka oli puoleksi täynnä öljyastioita.
Sieltä hän hallitsi siltaa, jolle kukaan ei voinut hänen näkemättään astua. Mutta ketään ei tullut metsästä.
Yö yllätti, ja silloin nousi sankka sumu, jota kuu hopeoitsi tehden
Véroniquelle mahdolliseksi hiukan eroittaa vastakkaista rantaa.
Tunnin perästä hän vähän rauhoittuneena läksi ensi kertaa sillalle kaksi öljyastiaa mukanaan, joiden sisällön hän kaasi sillan uloimmille palkeille.
Kymmenen kertaa hän suoritti tuon matkan, — korvat herkkinä, pyssy hihnassa olan takana, ollen valmiina puolustautumaan. Hän kaatoi öljyn jokseenkin umpimähkään, hapuillen ja valiten sentään, mikäli mahdollista, ne kohdat, missä tunnusteli puun olevan lahointa.