Hänellä oli laatikollinen tulitikkuja, ainoa, jonka oli talosta löytänyt. Hän otti esille tikun, epäröi hetkisen pelokkaana ajatellessaan, mikä suuri loimu siitä syntyisi.
"Jos se edes voitaisiin nähdä mannermaan rannikolta", ajatteli hän, "mutta tällaisessa sumussa…"
Nopeasti hän raapaisi tulta ja sytytti heti paperisoihdun, jonka oli varannut mukaansa ja kastanut öljyyn.
Siitä leimahti iso liekki, joka poltti hänen sormiaan. Silloin hän viskasi paperin öljylätäkköön, joka oli kerääntynyt koloon, ja pakeni huvimajaa kohti.
Silta syttyi pian ilmiliekkiin ja tuli levisi koko siihen osaan, jonka hän oli öljyllä valellut. Molempain saarten rantakalliot, niitä yhdistävä graniittivyö, ympäröivät isot puut, kukkula, Suuren tammen metsikkö ja meri kurimuksen pohjalla, kaikki näytti valaistulta.
"Ne tietävät, missä minä olen, ne katselevat huvimajaa, jossa piilen…" tuumi Véronique kääntämättä silmiään Suuresta tammesta.
Mutta metsässä ei liikkunut mitään varjoa. Mitään ääntensorinaa ei kuulunut hänen korviinsa. Sinne ylös lymynneet olennot eivät liikahtaneet luoksepääsemättömästä piilopaikastaan.
Muutaman minuutin päästä sortui puolet siltaa suurella rytinällä, tuiskahduttaen kipunasuihkun ilmaan. Mutta toisen puolen palamista jatkui yhä, ja alituisesti putoili kekäleitä, jotka valaisivat syvää pimentoa.
Joka kerta tunsi Véronique silloin huojennusta. Hänen kiihtyneet hermonsa pääsivät jännityksestä. Hänet valtasi turvallisuuden tunne, joka kävi yhä varmemmaksi, mikäli kuilu hänen ja vihollisten välillä laajeni. Hän jäi kuitenkin huvimajaan ja päätti odottaa siellä aamunkoittoon asti, nähdäkseen, ettei toiselta saarelta enää voinut päästä tänne.
Sumu tiheni. Hämärä verhosi kaikki. Keskiyön tienoilla hän kuuli melua toiselta puolelta, kaikesta päättäen kukkulan huipulta. Se oli ryskettä, jota syntyy puita kaadettaessa. Kirves iski säännöllisesti oksiin, joita katkottiin.