Véronique ajatteli, vaikka tiesikin sen ajatuksen järjettömäksi, että siellä ehkä valmisteltiin käymäsiltaa, ja hän puristi tiukasti pyssyänsä.
Noin tunnin kuluttua hän luuli eroittavansa voihkinaa, jopa tukahdutetun huudonkin, jokseenkin pitkän ajan jatkuvaa lehtien kahinaa, liikettä edestakaisin. Kun se loppui, vallitsi jälleen suuri hiljaisuus, johon häipyy kaikki, mikä liikkuu, kaikki levoton, värisevä, elollinen avaruudessa.
Uupumisen synnyttämä turtumus ja alkava näläntunne estivät Véroniquea paljon ajattelemasta. Hän muisti ennen kaikkea, että, kun ei ollut tuonut kylästä mitään ruokavaroja, hänellä ei olisi syötävää. Hän ei silti ollut huolissaan, sillä hän oli päättänyt sumun häivyttyä — minkä täytyi pian tapahtua — öljyn avulla sytyttää suuria nuotioita. Hän tuumi myöskin, että paras paikka siihen tarkoitukseen oli saaren kärjessä, missä muinaiskelttiläinen muistopatsas kohosi. Mutta äkkiä hän muisti jotakin kauheata. Eikö hän ollut unohtanut tulitikkulaatikkoansa sillalle? Hän kopeloi taskujaan sitä löytämättä. Kaikki etsintä, oli turhaa.
Siitä hän ei kuitenkaan varsin paljoa säikähtänyt. Se tietoisuus, että hän oli välttänyt vihollisen hyökkäykset, täytti hänet sellaisella ilolla, että kaikki vaikeudet näkyivät hänen edeltään itsestään väistyvän.
Näin kuluivat tunnit. Äärettömän pitkät tunnit, jotka majan sisäänkin tunkeva sumu ja karttuva kylmyys tekivät aamun lähestyessä tuskallisemmiksi.
Sitten levisi taivaalle heikko kajastus. Esineet tulivat näkyviin varjosta ja saivat oikeat hahmonsa. Véronique havaitsi silloin, että silta oli koko pituudeltaan sortunut. Viidenkymmenen metrin välimatka eroitti molemmat saaret, joita alhaalta liitti toisiinsa vain rantakallion terävä, veitsimäinen ja käymäportaiksi kelpaamaton harja.
Hän oli pelastunut.
Mutta kohotettuaan silmänsä vastakkaista kukkulaa kohti hän näki ylhäällä rinteellä jotakin, mikä sai hänet kauhusta kiljahtamaan. Kukkulaa reunustavista etummaisista puista, jotka kuuluivat Suuren tammen metsään, oli kolme tyvipuoleltaan karsittu. Ja näillä kolmella paljaalla rungolla riippui, käsivarret levitettyinä ja taaksepäin työnnettyinä, sääret sidottuina repeytyneiden hameenliepeiden alle, köydet kaulassa ja kasvot puolittain päähineiden mustien siipien peittäminä, Archignatin kolme sisarusta.
Heidät oli ristiinnaulittu.