Kaikki-käy-hyvin
Pää pystyssä, kääntymättä katselemaan inhoittavaa näkyä, välittämättä siitä, mitä voisi tapahtua, jos hänet huomattaisiin, ja kävellen konemaisen jäykästi Véronique astui priiorintaloon.
Yksi ainoa päämäärä, yksi ainoa toivo häntä kannusti: lähteä Sarekin saarelta. Hän oli kuin kauhun puuduttama. Jos hän olisi nähnyt kolme ruumista, kolme naista ammuttuina tai poikkileikatuin kauloin tai hirtettyinäkin, ei hänessä olisi ollut näin kuohuttavaa kauhua. Mutta tämä kidutus oli liikaa. Tässä oli ylenpalttista kataluutta, suorastaan pyhyyden loukkausta, tämä oli hornan työtä, joka osoitti ennenkuulumatonta julmuutta.
Ja sitten hän ajatteli itseään — neljättä ja viimeistä uhria. Kohtalo näkyi työntävän häntä tätä ratkaisua kohti niinkuin kuolemaantuomittua laahataan mestauslavalle. Kuinka hän saattoi olla pelosta vavahtamatta? Kuinka hän olisi voinut olla näkemättä hirveätä varoitusta Suuren tammen kukkulan valitsemisessa Archignatin sisarusten teloituspaikaksi?
Hän koetti lohduttautua miettimällä tähän tapaan:
"Kaikki selviää… Täytyy olla joitakin perin yksinkertaisia syitä näiden kamalien salaisuuksien ja näennäisesti eriskummaisten tekojen pohjalla, joita sittenkin suorittavat tavalliset ihmisolennot, toimien rikollisista vaikutteista määrätyn suunnitelman mukaan. Tietenkin se on mahdollista ainoastaan sodan seurauksena, ja sota on luonut erikoiset olosuhteet, joissa voi tällaista tapahtua. Mutta sittenkään ei tuossa kaikessa ole mitään yliluonnollista, ihmeellistä, mikä rikkoisi tavallisen elämän säännöt."
Turhia sanoja! Järkeilyn yrityksiä, joita hänen aivojensa oli vaikea seurata! Oikeastaan hän johtui näiden liian rajujen hermojärkytysten horjuttamana ajattelemaan ja tuntemaan samoin kuin kaikki ne sarekilaiset, joiden hän oli nähnyt kuolevan, voipumaisillaan, kuten hekin, samojen kauhujen puistattamana, samojen painajaisten ahdistamana, henkisen tasapainonsa häiriytyessä entisajan vaistoista, muistelmista ja taikauskoisista kuvitteluista, jotka vielä häämöittivät hänen sielussaan, aina valmiina nousemaan pinnalle.
Keitä olivat ne näkymättömät olennot, jotka häntä vainosivat? Kenen toimena siis oli hankkia ruumiita Sarekin kolmeenkymmeneen kirstuun? Kuka tällä tavoin tuhosi onnettoman saaren kaikki asukkaat? Kuka asui luolissa, kävi määräaikoina poimimassa juhannusyrttejä, käytti kirvestä ja nuolia ja oli ristiinnaulinnut naiset? Ja mitä kamalaa tarkoitusta varten? Minkä käsittämättömän suunnitelman mukaan? Pimeyden henkiä, häijyjä peikkoja, kuolleen uskonnon pappeja, jotka uhrasivat verenhimoisille jumalilleen miehiä, naisia, lapsia…
"Riittää, riittää! Minä tulen hulluksi!" huudahti hän ääneensä. "Pois täältä! Minulla ei saa enää olla muuta mielessä kuin päästä pois tästä hornan kidasta…!"
Mutta näytti siltä, että kohtalo keksi keinoja häntä kiduttaakseen. Alettuaan etsiä joitakin mahdollisia ruokavaroja hän huomasi äkkiä isänsä työhuoneessa seinäkomeron taustaan nuppineulalla kiinnitetyn lehtisen, johon oli piirustettu sama näytelmä kuin autiosta hökkelistä Maguennocin ruumiin vierestä löydetyssä pienessä paperirullassa.