Hän piti itseään pelastettuna. Hän oli keksinyt kokonaisen varaston kynttilöitä, joten hän ensi aluksi saattoi ylläpitää kallista liekkiä iltaan asti. Kello yhdeltätoista hän läksi lyhty kädessä astumaan huvimajaa kohti aikoen sytyttää sen tuleen. Ilma oli kirkas, joten merkki kyllä huomattaisiin rannikolta.
Peläten, että hänet valoineen keksittäisiin, peläten ennen kaikkea Archignatin sisarusten kaameiden haamujen näkemistä kuun valaistessa heidän teloituspaikkaansa, hän lähti talosta toista tietä, joka kulki kauempana vasemmalla näreikön reunustamana. Hän astui levottomin askelin, varoen kahistelemasta lehtiä ja kolhaisemasta jaloillaan juuria. Tultuaan majan likelle aukealle kohdalle hän oli niin uuvuksissa, että täytyi istahtaa. Pää humisi. Hänestä tuntui kuin olisi sydän kieltäytynyt sykkimästä.
Sieltäkään hän ei vielä voinut eroittaa mestauspaikkaa, mutta kohotettuaan vastoin tahtoaan silmänsä kukkulalle päin hän luuli huomanneensa jotakin valkoista vilahtavan. Se liikahti metsikön sisässä sen käytävän päässä, joka halkaisi puuryhmät siltä puolelta.
Varjo livahti jälleen täydessä valaistuksessa, ja Véronique eroitti tämän varsin pitkän välimatkan päästäkin, että se oli viittaan puettu olento, joka pysytteli erillisen ja muita korkeamman puun keskioksilla.
Hän muisti Archignatin sisarusten sanat:
"Uudenkuun kuudes päivä lähestyy. Ne kiipeävät Suureen tammeen pyhää misteliä keräämään."
Ja heti hän muisti myöskin eräitä kuvauksia lukemistaan kirjoista ja isänsä kertomuksista, ja hänestä näytti, että hän oli saapuvilla eräässä niistä druidilaisista juhlista, jotka lapsuudesta olivat hänen mielikuvitukseensa tehonneet. Mutta samalla hän tunsi itsensä niin heikoksi, ettei ollut oikein varma, oliko hän nyt valveilla ja oliko tämä eriskummainen näytelmä todellinen. Neljä muuta valkoista hahmoa ryhmittyi puun juurelle, ja ne kohottivat käsivartensa ikäänkuin vastaanottaakseen putoavia lehtiä. Sieltä ylhäältä välähti. Pääpapin kultasirppi oli leikannut mistelitupsun.
Sitten pääpappi laskeutui tammesta maahan, ja nuo viisi hahmoa livahtivat käytävää pitkin, kiersivät metsänsyrjän ja ilmestyivät töyrään huipulle.
Véronique, joka ei voinut heistä hellittää tuijottavia silmiään, kurkotti päätänsä ja näki puihin ripustetut kolme ruumista. Etäältä katsoen olivat hilkkojen mustat siivet korppien näköisiä. Hahmot pysähtyivät uhrien eteen ikäänkuin suorittaakseen jonkin käsittämättömän uskonnollisen tempun. Vihdoin erkaantui pääpappi joukosta ja pitäen mistelinoksaa kädessään laskeutui rinnettä pitkin sitä paikkaa kohti, jossa sillan ensimmäinen arkku vielä törrötti.
Véroniquea huimasi. Hänen epävarma katseensa, jonka edessä esineet näkyivät tanssivan, kiintyi sirpin säteilevään välkkeeseen sen heiluessa pääpapin rinnalla hänen pitkän valkoisen partansa alapuolella. Mitä hän aikoi? Hyvä, että siltaa ei enää ollut. Véronique vääntelihe tuskasta. Hänen polvensa eivät häntä enää kannattaneet. Hän laskeutui maahan ja tuijotti yhä pelottavaan näkyyn.