"Ellen peruuta käskyäni, on kahdella ystävälläni määräys kello kolmelta aamulla tunkeutua isäsi huoneeseen, anastaa hänet väkivallalla ja viedä hänet Ganimardin ja Sherlock Holmesin vankeustoveriksi."
Kimakka nauru oli vastauksena.
"Etkö siis ymmärrä, rosvo", huudahti Beautrelet, "että minä olen ryhtynyt omiin varokeinoihini? Kuvittelet kaiketi minua niin yksinkertaiseksi ja typeräksi, että annan isäni yhä asua pienessä yksinäisessä talossaan aukealla maaseudulla?"
Hei, minkä eloisuuden leimautti nuoren miehen kasvoille tuo reipas, ivallinen nauru! Tämä nauru helähti aivan uudella tavalla, aivan kuin Lupinin vaikutusvallan alaisena. Ja julkea sinuttelu asetti hänet heti vastustajansa tasalle.
Hän jatkoi:
"Katsos, Lupin, sinun suurin virheesi on laskelmiesi luulottelu erehtymättömiksi. Sinä tunnustat itsesi voitetuksi? Onpa se ilveilyä! Olet päinvastoin vakuutettu siitä, että sinä voitat kaikesta huolimatta, nyt ja aina. Ja sinä unohdat, että muillakin voi olla laskelmansa. Minun ovat perin yksinkertaiset, hyvä ystävä..."
Oli määrättömän hauskaa kuunnella hänen puhettaan. Hän käveli edes takaisin kädet taskuissa, yllyttävän äkeänä kuin pojannulikka, joka ärsyttää häkissä teutaroivaa tiikeriä. Tuolla hetkellä hän mitä hirmuisimmasti kosti kaikkien tuon suuren seikkailijan uhrien puolesta.
Ja hän jatkoi:
"Isäni ei ole Savoijissa. Hän on vallan toisessa osassa Ranskaa, keskellä suurta kaupunkia, vartionansa kaksikymmentä ystävääni, joilla on käsky pitää hänet näkyvissään, kunnes taistelumme on loppunut. Haluatko tietää lähempiä yksityiskohtia? Hän on Cherbourgissa erään asevarikon virkamiehen luona — asevarikon, muista se, joka on suljettu öisin ja jonne ei päivinkään pääse muutoin kuin erityisellä luvalla ja vahdin seurassa."
Hän oli seisahtunut Lupinin eteen kuin koulupoika, joka irvistelee toverilleen.