Isidore ponnisteli yli-inhimillisesti hillitäkseen mielenliikutustaan. Huomasi kuitenkin hänen huultensa vapisevan, hänen leukansa tärisevän kouristuneesti ja hänen silmiensä koettavan turhaan katsella samaan pisteeseen. Hän sopersi muutaman sanan, vaikeni ja äkkiä lyyhistyi tuolille kädet silmillä ja puhkesi itkuun.
"Oi, isä... isä..."
Odottamaton ratkaisu, voimatemppu, jollaisen Lupinin turhamaisuus vaati, ja samalla muutakin, äärettömän liikuttavaa ja äärettömän yksinkertaista.
Lupin teki kärsimättömän liikkeen ja otti hattunsa, ikäänkuin kiusaantuneena tuollaisesta hänelle vieraasta tunteen purkauksesta. Mutta hän seisahtui kynnykselle, epäröitsi ja palasi sitten verkalleen, askel askelelta.
Beautrelet itki hiljaa kuin pieni lapsi, jota on kohdannut suuri suru. Olkapäät hytkyivät nyyhkytyksen tahdissa. Kyyneleet tihkuivat sormien välistä. Lupin kumartui eteenpäin ja koskematta Beautreletia lausui äänellä, jonka soinnussa ei ollut rahtuakaan ivaa eikä myöskään voittajan loukkaavaa osanottoa:
"Älä itke, poikani. Sellaisille iskuille pitää olla valmistautunut, kun heittäytyy taisteluun päistikkaa, kuten sinä olet tehnyt. Silloin vaanivat mitä hirveimmät onnettomuudet. Sellainen on taiteilijan kohtalo. Sinun täytyy miehuullisesti alistua siihen."
Sitten jatkoi hän melkein hellästi:
"Olit oikeassa, me emme ole vihollisia. Sen olen kauan tiennyt. Ensi hetkestä asti tunsin sinua ja sinun älykkyyttäsi kohtaan myötätuntoa... ihailin sinua... ja sen tähden sanon sinulle erään asian. Älä pahastu... minua suuresti surettaa, jos pahastut... mutta minun täytyy se sinulle sanoa. Herkeä taistelemasta minua vastaan! Minä en sano sitä itserakkaudesta, enkä myöskään halveksien sinua... mutta, näetkös, taistelu on liian epäsuhtainen. Sinä et tiedä... ei kukaan tiedä, mitä apukeinoja minä hallitsen... eikä myöskään keinoja mitä minulla on mielessäni... mitä kaikkea saan aikaan tahdonlujuudellani ja mielikuvitukseni voimalla. Ajattelehan toki, että koko elämäni — syntymästäni asti, voisin sanoa — on ollut kohdistettuna samaan päämäärään; että olen saanut uurastaa kuin orja, ennen kuin olen tullut siksi mikä olen ja onnistunut kaikessa täydellisyydessään toteuttamaan sen perikuvan, jonka olen tahtonut esittää... ja jonka olen kyennyt luomaan. Mitä voit sinä siinä tehdä? Samassa silmänräpäyksessä kun luulet saavasi voiton, luisuu se sinulta käsistä... osuu aina olemaan jotakin, mitä sinä et ole tullut ajatelleeksi... joku pikku seikka... hiekkajyvänen, jonka olen tietämättäsi asettanut soveliaaseen kohtaan. Herkeä, pyydän sinua... muutoin minun täytyy vahingoittaa sinua, ja se tuottaa minulle kärsimystä..."
Hän laski kätensä toisen otsalle ja pitkitti:
"Sanon sinulle vielä kerran, poika: herkeä. Minä tekisin sinulle pahaa. Kuka tietää, vaikka se ansa, johon sinun ehdottomasti täytyy takertua, jo olisi viritetty?"