Beautrelet nosti päänsä. Hän ei itkenyt enää. Oliko hän kuullut Lupinin sanat? Sitä voi epäillä, sillä hän näytti hajamieliseltä.
Hän oli vaiti pari kolme minuuttia. Hän tuntui punnitsevan sitä päätöstä, jonka aikoi tehdä, tutkivan syitä päin ja toisin, ajattelevan myötäisiä ja vastakkaisia mahdollisuuksia.
Viimein hän sanoi Lupinille:
"Jos muutan kirjoitukseni, jos suostun oletettuun kuolemaanne, ja jos sitoudun siihen, etten milloinkaan julista vääräksi tuota nyt vahvistamaani valheellista juttua, lupaatteko, että isäni pääsee vapaaksi?"
"Sen lupaan. Ystäväni ovat vieneet isäsi autolla erääseen toiseen maaseutukaupunkiin. Huomenna aamulla kello seitsemän, jos kirjoitus Grand Journalissa on sellainen kuin toivon, soitan puhelimella heille, ja silloin on isänne vapaa."
"Olkoon menneeksi", myöntyi Beautrelet, "minä alistun ehtoihinne".
Ikäänkuin olisi katsonut tarpeettomaksi jatkaa keskustelua, sitten kun oli tyytynyt tappioonsa, nousi hän nopeasti tuoliltaan, otti hattunsa, kumarsi minulle ja Lupinille ja meni.
Lupin katsoi hänen jälkeensä, kuuli oven sulkeutuvan ja mutisi:
"Lapsi parka..."
Kello kahdeksan seuraavana aamuna lähetin palvelijani noutamaan Grand Journalia. Vasta kahdenkymmenen minuutin kuluttua hän sen toi, sillä se oli jo myyty useimmissa kioskeissa loppuun.