Avasin kuumeisen innokkaasti sanomalehden. Beautreletin kirjoitus oli ensimmäisellä sivulla. Se kuului näin, sanasta sanaan, semmoisena kuin se sittemmin koko maailman sanomalehdissä julkaistiin:
Ambrumésyn murhenäytelmä.
Näiden rivien tarkoituksena ei ole yksityiskohtaisesti tehdä selkoa siitä ajatustyöstä ja etsiskelystä, jonka avulla minun on onnistunut sommitella kokoon Ambrumésyn murhenäytelmä tai oikeammin sanoen kaksoismurhenäytelmä. Sellainen työ, ja kaikki mitä siihen kuuluu, johtopäätökset ja määritelmät, kaikkityyni tuottaa nähdäkseni ainoastaan verrattain pientä ja kaikessa tapauksessa hyvin jokapäiväistä mielenkiintoisuutta. Ei, minä rajoitun esittämään ne molemmat aatteet, jotka olivat tutkimusteni johtavina periaatteina, ja siitä on tuloksena, että minä niiden aiheuttamat molemmat ongelmat kiehittäessäni ja ratkaistessani kerron jutun aivan yksinkertaisesti sikäli kuin se on tapahtunut, sen yksityiskohtien menoa seuraten.
Muistutetaan kenties, että muutamat näistä yksityiskohdista ovat todistamattomia ja että minä myönnän kovin suuren tilan oletuksille. Se on totta. Mutta oletukseni nojautuvat mielestäni riittävän moniin varmoihin yksityisseikkoihin, jotta esitystäni voidaan ilman täydellisiä todistuksiakin yleisin piirtein pitää epäämättömänä. Lähteen suoni useasti häipyy someropohjan alle, mutta samapa silti on lähde, joka siellä täällä kumpuaa esille maan uumenista heijastamaan sinitaivaan pilkahduksia... Tässä siis ensimmäinen ihmetystäni herättänyt arvoitus: miten käy laatuun, että kuolettavasti haavoittunut Lupin on voinut elää vähintäin neljäkymmentä päivää vailla hoitoa, vailla lääkkeitä, vailla ravintoa, pimeän luolan pohjalla?
Aloittakaamme alusta. Torstaina huhtikuun 16 p:nä kello neljä aamulla yllätetään Arsène Lupin eräässä mitä rohkeimmassa murtovarkaudessaan; hän lähtee pakenemaan raunioiden kautta ja kaatuu luodin lävistämänä. Hän laahautuu työläästi kappaleen matkaa eteenpäin, kaatuu uudestaan ja nousee ylös toivoen kykenevänsä ryömimään kappeliin asti. Siellä on luolakammio, jonka hän on sattumalta saanut tietoonsa. Jos hän pääsee piiloutumaan sinne, on hän kenties pelastunut. Viimeiset voimansa ponnistaen hän ryömii sinne; hän on vain muutaman metrin päässä sieltä, kun kuulee askeleita. Nääntyneenä ja menehtyneenä hän luopuu rynnistelystään. Vihollinen tulee. Se on neiti Raymonde de Saint-Véran.
Tämä on murhenäytelmän johdanto eli oikeammin sanoen ensimmäinen kohtaus.
Mitä tapahtui heidän välillään? Se on sitä helpompi arvata, kun jutun jatko antaa meille siitä kaikki tiedot. Nuoren tytön jalkojen juuressa makaa haavoittunut mies, tuimista tuskista voimattomana ja parissa minuutissa vangiksi joutumassa. Hän se on miestä haavoittanut. Jättääkö hän tämän myös viranomaisten käsiin?
Kyllä, jos hän on Jean Davalin murhaaja, silloin antaa tyttö hänen käydä kohtaloansa kohti. Mutta nopein sanoin kertoo tämä hänelle, miten oli sen ihan puolustettavan miestapon laita, jonka oli tehnyt hänen enonsa, kreivi de Gesvres.
Tyttö uskoo häntä. Mitä on hänen tehtävä?
Kukaan ei voi heitä nähdä. Palvelija Victor vartioitsee pikku veräjää. Toinen, Albert, joka on asettunut salin ikkunan ääreen, on kadottanut heidät molemmat näkyvistään. Pitääkö hänen jättää viranomaisten käsiin mies, jota hän on haavoittanut?