Saman päivän iltana, jona hänen kirjoituksensa oli ollut painettuna, kertoivat sanomalehdet uutisen herra Beautrelet vanhemman ryöstämisestä. Isidore oli saanut siitä tiedon Cherbourgista kello kolmen aikana saapuneella sähkösanomalla.
[VIIDES LUKU]
Tuo kova isku huumasi nuoren Beautreletin. Painattaessaan kirjoituksensa hän oli totellut tuollaista vastustamatonta vaikutinta, jollaiset saavat ihmisen syrjäyttämään kaikki järkisyyt, mutta itsekseen hän ei ollut voinut uskoa, että tuo sieppaaminen oli mahdollista. Hän oli ryhtynyt peräti taattuihin varovaisuustoimenpiteisiin. Hänen ystävillään Cherbourgissa ei ainoastaan ollut käskynä ottaa Beautrelet vanhempi turviinsa, heidän piti myöskin vartioida hänen joka askeltaan, milloinkaan antamatta hänen mennä yksinään ulos tai edes luovuttamatta hänelle mitään kirjettä ennenkuin se oli otettu ulos kuorestaan. Ei, ei voinut olla mitään vaaraa tarjolla. Lupin pelotteli tyhjällä, hän tahtoi voittaa aikaa ja koetti säikähdyttää vastustajaansa.
Isku tuli siten melkein odottamatta, ja koko ehtoopäivän hautoi hän tuskaansa, kykenemättä mihinkään toimintaan. Yksi ainoa ajatus piti häntä yllä... matkustaa, rientää tuonne omin silmin varmistumaan tapahtuneesta, ja jälleen ryhtyä hyökkäämään.
Hän sähkötti Cherbourgiin. Kello kahdeksan hän saapui Saint-Lazare-asemalle. Muutamia minuutteja myöhemmin hän istui pikajunan kiidättämänä.
Vasta tunnin kuluttua hän koneellisesti avasi asemasillalla ostamansa iltalehden ja sai lukeneeksi sen merkillisen kirjeen, joka tavallaan oli Lupinin vastauksena hänen aamunumerossa ilmestyneeseen kirjoitukseensa:
"Herra toimittaja.
En vaadi, ettei vähäpätöinen persoonani saisi herättää huomiota meidän veltolla ja keskinkertaisella ajallamme, vaikka se uljaampina aikakausina olisikin huvennut ihmispaljouteen. Mutta määrätyn rajan yli ei laumojen epäterve uteliaisuus voi ulottautua saamatta sopimattoman tungettelevaisuuden leimaa. Ellei yksityiselämän muuria pidetä kunniassa, niin mitä suojaa on silloin enää kansalaisilla?
Vedotaan ehkä totuuden kaikkivallitsevaan tärkeyteen? Tyhjä veruke minuun nähden, koska totuus on tunnettu ja minä kieräilemättä tunnustan sen julkisesti. Niin, neiti de Saint-Véran elää. Niin, minä rakastan häntä. Niin, surukseni hän ei rakasta minua. Niin, nuoren Beautreletin tutkimusten tarkkuus ja terävyys ovat ihailtavia. Näin olemme kaikista kohdista samaa mieltä. Ei ole enää mitään arvoitusta, mitään salaperäisyyttä. Hyvä, siispä —?
Sieluni sisintä myöten loukkaantuneena, vielä tuntien mitä julmimpien sydänhaavojen kirpelöimistä, vaadin ettei enää työnnetä sisimpiä tunteitani ja salaisimpia toiveitani yleisön pahansuopaisuuden saaliiksi. Minä pyydän rauhaa, sitä rauhaa, jota välttämättömästi tarvitsen voittaakseni neiti de Saint-Véranin ystävyyden ja hänen muististansa häivyttääkseni ne tuhannet pikku nöyryytykset, joita hän köyhänä sukulaisena — siitä ei ole vielä kukaan huomauttanut — on saanut kokea enonsa ja orpanansa taholta. Neiti de Saint-Véranin on unohdettava tuo ikävä menneisyys. Kaikki, mitä hän voi haluta, olipa se vaikka maailman kaunein koriste tai saavuttamattomin aarre, tahdon minä laskea hänen jalkoihinsa. Hän tulee vielä onnelliseksi. Hän johtuu rakastamaan minua.
Mutta onnistuakseni täytyy minulla olla rauhaa, sen sanon vielä kerran. Sen vuoksi lasken alas aseeni ja ilmestyn vihollisteni eteen öljypuunoksa kädessä — samalla kertaa kun muuten jalomielisesti varoitan heitä, että kieltäytyminen heidän taholtaan voisi tuottaa mitä arveluttavimpia seurauksia.
Vielä sananen herra Harlingtonista. Sen nimen taakse kätkeytyy eräs siivo nuori mies, amerikkalaisen miljaardimiehen Cooleyn kirjuri, joka sai tältä toimekseen haalia hänelle kaikki antiikit taide-esineet, mitä Euroopassa suinkin saatavissa oli. Pahaksi onnekseen hän tapasi ystäväni Étienne de Vaudreixin, eli Arsène Lupinin, minut. Hän sai tietää, että muuan kreivi de Gesvres muka tahtoi muuttaa rahaksi neljä Rubens-taulua sillä ehdolla, että niiden sijalle toimitettaisiin jäljennökset ja että kauppa pysyisi salassa. Ystäväni Vaudreix lupasi myös suostutella kreivin myymään kappelin veistoteokset. Ystäväni hieroi kauppoja aivan rehellisesti ja herra Harlington viehättävän luottavaisesti aina siihen päivään asti, jolloin Rubens-taulut ja kappelin patsaat olivat tallessa... ja herra Harlington tyrmässä. On siis vain enää vapautettava tuo kovaonninen amerikkalainen, koska hän tyytyi petkutetun vaatimattomaan osaan, leimattava miljaardimies Cooley raukaksi, koska hän ikävyyksiä peläten ei ole ryhtynyt pelastamaan kirjuriansa, ja onniteltava ystävääni Étienne de Vaudreixia, eli minua, koska hän kostaa yleisen moraalin puolesta, pitämällä ne satatuhatta frangia, jotka oli etumaksuna saanut kehnolta Cooleylta.
Suokaa anteeksi kirjeeni pituus, herra toimittaja, ja saakaa vakuutukseni syvästä kunnioituksestani. Arsène Lupin."
Isidore punnitsi tämän kirjeen sanoja kenties yhtä tarkoin kuin oli tutkistellut Aiguille creusen lappua. Hänellä oli lähtökohtanaan se periaate, joka oli helppo todistaa oikeaksi, että Lupin ei ollut milloinkaan viitsinyt lähettää sanomalehtiin ainoatakaan tuollaista herttaista kirjoitusta ilman pakkoa, ilman jotakin vaikutinta, joka aina kävi tapauksista selville ennemmin tai myöhemmin.
Mikä oli tämän vaikutin? Mistä salaisesta syystä tunnusti hän rakkautensa ja myönsi olevansa hyljitty? Siitäkö oli selitystä etsittävä vai herra Harlingtonia koskevista tiedoista taikka ylipäänsä rivien välistä, kaikkien noiden sanojen takaa, joiden näennäisellä sisällöllä ei ollut muuta tarkoitusta kuin houkutella vääriin ja harhaannuttaviin johtopäätöksiin?