Hän ei hetkeäkään ajatellut Charlotten voineen valehdella. Vaikka ovatkin heikkoja, haihattelevia, mustimpiinkin petoksiin kykeneviä, voi hänenlaisillaan luonteilla kuitenkin olla vilpittömiä hetkiä, ja Beautrelet oli hänen säikähtäneistä silmistään nähnyt, kuinka hän häpesi tekemäänsä pahaa ja iloitsi siitä, että saattoi sitä osapuilleenkaan korjata. Hän ei sen vuoksi ollenkaan epäillyt, että Châteauroux oli Lupinin vihjaama toinen kaupunki, mistä hänen liittolaisensa telefonoisivat hänelle.
Heti Pariisiin tultuaan Beautrelet ryhtyi kaikkiin varokeinoihin, ettei kukaan seuraisi hänen jälkiään. Hän tiesi, että hetki oli merkitsevä. Hän oli hyvällä tiellä löytääkseen isänsä; yksi varomattomuus voisi tärvellä kaikki.
Hän meni erään lyseotoverin luo ja tunnin kuluttua tuli ulos sieltä tuntemattomana. Hän oli muuttunut kolmikymmenvuotiaaksi englantilaiseksi, pukeutunut isoruutuiseen ruskeaan kokopukuun, polvihousuihin, villasukkiin, matkalakkiin, leuassa punertava parran kiehkura. Hän nousi polkupyörälle, sälytettyään siihen kaikki maalarin kapistukset, ja hurautti Austerlitzin rautatieasemalle.
Hän oli yötä Issoudunissa. Aamun sarastaessa hän jatkoi matkaa pyörällään. Kello seitsemän hän saapui Châteaurouxin postikonttoriin ja pyysi puhelun Pariisiin. Silloin hänen täytyi odottaa, antautuen puheluun konttorin hoitajan kanssa, ja hän sai kuulla, että eräs autopuvussa oleva henkilö edellisenä aamuna samaan aikaan oli myös pyytänyt puhelun Pariisiin.
Siinä oli hänellä todistus. Hän ei odottanut kauemmin.
Ehtoopäivällä sai hän varmoista lähteistä tietää, että eräs umpinainen auto oli Toursin tietä suhahtanut läpi Buzançaisin kauppalan ja sitten Châteaurouxin kaupungin, ja seisahtunut vähän matkan päähän ulkopuolelle, metsän reunaan. Kymmenen aikaan olivat pienet kuomuvaunut, joita oli ajanut tuntematon henkilö, pysähtyneet auton viereen ja senjälkeen kiitäneet etelään Bouzanne-laaksoa pitkin. Silloin istui toinen henkilö ajajan vieressä. Auto oli lähtenyt vastakkaiseen suuntaan, pohjoiseen, Issouduniin päin.
Beautrelet sai pian selville kuomuvaunujen omistajan. Mutta tämä ei tiennyt mitään sanoa. Hän oli vuokrannut vaunut ja yhden hevosen eräälle henkilölle, joka oli itse ne seuraavana päivänä tuonut takaisin.
Samana iltana sai Beautrelet varmuuden siitä, että auto oli ainoastaan mennyt läpi Issoudunin ja jatkanut matkaansa Orléansia, toisin sanoen Pariisia kohti.
Kaikesta tästä oli ehdottomana johtopäätöksenä, että Beautrelet vanhempi oli läheisyydessä. Kuinka olisi muutoin voinut ajatella, että nuo ihmiset olisivat matkustaneet lähes viisisataa kilometriä halki Ranskan telefonoimaan Châteaurouxista, sen mutkan tehtyään palatakseen Pariisiin?
Tällä pitkällä matkalla täytyi olla tärkeä päämäärä: viedä Beautrelet vanhempi siihen paikkaan, jossa häntä aiottiin pitää säilyssä.