Tupa oli yksinäinen, keskellä korkeiden puiden ympäröimää kasvismaata. Heidän tullessaan pihaan lehahti kolme harakkaa suoraan kopista, missä vahtikoira oli kiinni sidottuna. Eikä koira heidän lähestyessään haukkunut taikka hievahtanut.
Beautrelet astui suuresti kummissaan kopille. Elukka lojui kyljellään, koivet kankeina, kuolleena.
He riensivät hökkeliin. Ovi oli auki.
Matalassa, kosteassa tuvassa makasi paljaalle permannolle levitetyllä kurjalla patjalla täysissä vaatteissaan mies.
"Ukko Charell" huudahti kylänvanhin. "Onko hänkin kuollut?"
Vanhuksen kädet olivat kylmät, kasvot hirveän kalpeat, mutta sydän tykki vielä heikosti ja hitaasti, eikä hän näyttänyt olevan haavoittunut.
He koettivat virvoittaa häntä, ja kun se ei onnistunut, läksi Beautrelet noutamaan lääkärin. Tämä ei menestynyt sen paremmin. Ukolla ei näyttänyt olevan mitään tuskia. Näytti kuin olisi hän nukkunut, mutta hypnotisoimisen tai jonkun huumaavan aineen tuottamaa keinotekoista unta.
Seuraavana yönä huomasi Isidore kuitenkin vanhuksen luona valvoessaan, että hänen hengityksensä alkoi käydä voimakkaammaksi ja että hänen koko olemuksensa alkoi irtautua niistä näkymättömistä siteistä, jotka häntä kahlehtivat.
Aamun sarastaessa hän heräsi ja oli entisellään: hän söi, joi ja liikkui. Mutta hän ei voinut koko päivänä vastata nuoren miehen kysymyksiin, hänen aivonsa olivat yhä vielä kuin selittämättömän horroksen herpaamat.
Seuraavana päivänä hän kysyi Beautreletilta: