Kaikki neljä astuivat alas. Porraskäytävän alipäässä Valméras pysähtyi, kumartuen miehen yli. Sitten heidän ehtiessään kuistille hän selitti:
"Hän ei ole kuollut ja jää henkiin."
"Hyvä!" virkahti Beautrelet huojentuneesti.
"Veitseni terä sujahti onneksi sivutse... isku ei ole kuolettava. Eivätpä muuten nuo roistot ole säälin arvoisia."
Ulkona olivat vastassa molemmat koirat, seuraten heitä pienelle portille asti. Siellä Beautrelet tapasi molemmat ystävänsä. Pikku seurue lähti puistosta. Kello oli kolme aamulla.
Beautrelet ei tyytynyt ensimmäiseen voittoonsa. Niin pian kun oli saanut majoitetuksi isän ja nuoren tytön, alkoi hän kysellä heiltä ihmisistä, jotka asuivat linnassa, ja erityisesti Arsène Lupinin tavoista. Hän sai siten tietää, että Lupin kävi siellä ainoastaan joka kolmas tai neljäs päivä; hän saapui sinne illalla autolla ja lähti pois aamulla. Jokaisella sellaisella käynnillään hän tuli vankien luokse, jotka olivat aivan yksimieliset kiitellessään hänen hienotunteisuuttaan ja sujuvaa kohteliaisuuttaan. Nykyään hän luultavasti ei ollut linnassa.
Paitsi häntä he olivat nähneet ainoastaan vanhan eukon, joka hoiti keittiötä ja taloutta, ja kaksi miestä, jotka vuorotellen vartioitsivat heitä, mutta eivät milloinkaan puhuneet sanaakaan, nähtävästi kaksi palvelijaa, heidän tavoistaan ja ulkonäöstään päättäen.
"Kaksi rikostoveria kaikessa tapauksessa", sanoi Beautrelet, "tai oikeammin eukon kanssa kolme. Se on saalis, jota ei voi halveksia. Ja jos emme menetä aikaa..."
Hän nousi pyörälleen ja läksi Eguzonin kauppalaan, herätti santarmikunnan, pani kaikki ihmiset liikkeelle ja tuli takaisin Crozantiin kello kahdeksan, mukanaan korpraali ja kahdeksan santarmia. Kaksi heistä vartioitsi mustalaisvankkurien luona. Kaksi muuta asettui pikku muuriportille. Loput neljä korpraalinsa komentamina ja Beautreletin ja Valmérasin seuraamina menivät linnan pääkäytävälle.
Liian myöhään. Portti oli sepo selällään. Eräs talonpoika sanoi heille tunti takaperin nähneensä auton vierivän ulos linnasta.