"Kyllä, sähkötinhän siitä teille", huudahti hän kääntyen Massibaniin, joka hermostuneesti käveli edestakaisin lattialla ja kurkisteli ulos korkeista ikkunoista. "Ainakin luuli tyttäreni nähneensä sellaisen kirjan nimen niiden tuhansien kirjojen seassa, joita yläkerran kirjastohuone on ahdettu puolilleen... Sillä minä puolestani tuskin milloinkaan lueskelen... en lue edes sanomalehtiä... Tyttäreni lukee joskus hiukan, silloinkin ainoastaan kun hänen pikku Georgesinsa, ainoa hänelle jäänyt poika, on ihan virkku, jotta hän saa pienokaiselta rauhaa... Minun harrastuksiani on etupäässä vuokrieni periminen ja sopimusten noudattamisen valvominen... Täällä näette tilikirjani, hyvät herrat; täällä minä vietän elämäni, ja tunnustanpa, ettei minulla ole aavistustakaan koko siitä jutusta, josta kirjeessänne puhuitte, herra Massiban..."
Tämän lörpöttelyn väsyttämänä keskeytti Isidore Beautrelet hänet:
"Suokaa anteeksi, herra parooni, mutta... se kirjanen..."
"Tyttäreni sitä haeskeli. Hän teki työtä eilispäivästä asti."
"No?"
"Niin, hän on löytänyt sen, hän löysi sen tunti tai pari takaperin. Teidän tullessanne..."
"Ja missä se on?"
"Missäkö se on? Hän laski sen tuolle pöydälle... tuonne..."
Isidore hätkähti. Pöydällä, suunnattoman paperiläjän päällä, oli pieni sahviaanikansiin sidottu kirjanen. Hän laski äkkiä nyrkkiin puristuneen kätensä sen päälle, kuin olisi tahtonut estää ketään muuta maailmassa koskemasta siihen... ja jossakin määrin myöskin kuin ei hän itsekään olisi uskaltanut sitä ottaa.
"No —?" huudahti Massiban innokkaasti.