"Kyllä; hän saapui kymmenen minuuttia sitten, ja minä vein hänet vierashuoneeseen. Herra seuratkoon minua..."
— — —
Massibanin ja Beautreletin kohtaaminen oli hyvin sydämellinen. Isidore kiitti vanhaa herraa häneltä saamistansa perin tärkeistä tiedoista, ja Massiban ilmaisi ihailunsa mitä lämpimimmin. Sitten he lausuilivat mielipiteitänsä paperilapusta, mitä toiveita saattoi olla kirjasen löytämisestä, ja Massiban kertoi mitä oli Rennesissä kuullut de Vélinesistä. Parooni oli kuudenkymmenen vuoden ikäinen mies, jo useita vuosia ollut leskenä, ja hän eleli hyvin yksikseen tyttärensä Gabrielle de Villemonin kanssa, jota äskettäin oli kohdannut hirveä suru, kun hänen miehensä ja vanhempi poikansa olivat saaneet surmansa auto-onnettomuudessa.
"Herra parooni pyytää herroja hyväntahtoisesti saapumaan ylös."
Palvelija opasti heidät ylös portaita isoon autioon huoneeseen, jonka ainoina huonekaluina oli kirjoituspulpetti, hyllyjä sekä paperikääröjen ja konttorikirjojen peittämiä pöytiä.
Parooni vastaanotti heidät ylen kohteliaasti ja sellaisella suulaudella, joka on useasti havaittavana liian yksikseen olostelevissa henkilöissä. Heidän oli kovin työläs saada asiaansa selitetyksi hänelle.
"Niin, kyllä tiedän, kirjoitittehan siitä, herra Massiban. Kysymys on kirjasesta, jossa puhutaan neulasta, eikö niin? Kirjasesta, joka minun on ilmoitettu perineen esi-isiltäni?"
"Aivan."
"Voin mainita teille, että minä ja esi-isäni emme ole hyviä ystäviä. Siihen aikaan oli kovin kummallisia mielipiteitä. Minä olen seurannut omaa aikaani. Olen katkaissut välini menneisyyteen."
"Niin", tokaisi Beautrelet kärsimättömästi, "mutta ettekö ollenkaan muista nähneenne sellaista kirjaa?"