Lähestyessään tunsi Isidore sydämensä pamppailevan. Oliko hän vihdoinkin perillä? Löytyisikö linnasta salaisuuden avain?
Hänellä oli huoliakin. Kaikki tämä tuntui hänestä liian suotuisalta, ja hän joutui arvelemaan, eikö hän nytkin antautunut johonkin Lupinin laatimaan hornamaiseen suunnitelmaan; eikö esimerkiksi Massiban ollut hänen vihollisensa kätyri.
Hän purskahti nauruun.
"Jopa olenkin naurettava. Eihän totisesti kannata ajatella, että Lupin olisi erehtymätön ihminen, joka ennakolta älyää kaikki, jonkunlainen kaikkivaltias jumala, jota vastaan ihminen ei mitään mahda. Lempo soikoon, saattaahan myöskin Lupin erehtyä, hänkin on olosuhteiden alainen. Lupin tekee virheitä, ja minähän alan päästä voitolle hänestä juuri sen virheen takia, jonka hän teki kadottaessaan paperilapun. Siitä johtuu kaikki. Ja hänen ponnistelunsa tähtää vain tuon huolimattomuuden parsimiseen."
Ja Beautrelet soitti ovikelloa, iloisena ja täydellä luottamuksella.
"Ketä etsitään?" kysyi kynnykselle ilmestynyt palvelija.
"Ottaako parooni de Vélines vastaan?"
Hän ojensi nimikorttinsa.
"Herra parooni ei ole vielä jalkeilla, mutta jos odotatte..."
"Eikö täällä ole jo käynyt häntä tavoittelemassa joku, valkopartainen, hiukan köyryselkäinen herrasmies?" tiedusti Beautrelet, joka oli nähnyt Massibanin valokuvan sanomalehdistä.