Se oli jo tärkeä kohta. Hän toimitti sanomalehtiin lähetetyn kirjoituksen, jossa vetosi yleisöön ja kysyi, voisiko kukaan antaa hänelle tietoja tuosta Larbeyriestä tai hänen jälkeläisistänsä.
Herra Massiban, lentokirjasen Massiban, akatemian jäsen, se hänelle vastasi:
"Hyvä herra:
Ikäväkseni en tunne teitä, mutta luen tutkimuksistanne suorastaan ihaillen. Minua ilahduttaa, kun nyt voin auttaa niitä huomauttamalla teille seuraavaa kohtaa Voltairesta, jonka olen löytänyt hänen käsikirjoituksestansa Ludvig XIV:n vuosisata (XXV luku, kaskuja hovista). Se on karsittu kaikista painoksista:
'Olen kuullut rahaministeriön intendentin ja ministeri Chamillardin ystävän, edesmenneen herra de Caumartinin kertovan, että kuningas eräänä päivänä äkkiä matkusti pois kuomuvaunuissaan, kuultuaan herra de Larbeyrien tulleen murhatuksi ja rosvojen ryöstäneen hänen kalliit jalokivensä. Hänen mielensä näytti olevan kovin järkkynyt, ja hän hoki lakkaamatta: Kaikki on hukassa... kaikki on hukassa... Seuraavana vuonna tuon Larbeyrien poika ja hänen de Vélinesin markiisin kanssa naimisissa oleva tyttärensä karkoitettiin tiluksillensa Provençeen ja Bretagneen. Epäilemättä oli tässä jotakin salaista.'
Se on vielä vähemmän epäilemätöntä, lisään minä, kun herra de Chamillard Voltairen mukaan oli viimeinen ministeri, joka tunsi Rautanaamion merkillisen salaisuuden.
Näette mitä etua voi olla tuosta lausunnosta ja siitä yhteydestä, mikä ilmeisesti on noiden molempien tapausten välillä. Minä puolestani en rohkene harkita aivan määrättyjä oletuksia Ludvig XIV:n käytöksestä, epäluuloista ja arkailuista tuossa tilaisuudessa, mutta toiselta puolen, koskapa herra de Larbeyrie jätti jälkeensä pojan, joka luultavasti oli kansalaisen Larbrien isoisä, sekä tyttären, voihan olla sallittua otaksua, että osa Larbeyrien jättämiä papereita on joutunut hänen tyttärelleen ja että niiden joukossa oli se paljon puhuttu kirjanen, jonka kaartin kapteeni pelasti liekeistä.
Olen katsonut aateliskalenterista. Rennesin tienoilla asuu joku parooni de Vélines. Sattuisiko hän olemaan markiisin jälkeläinen?
Kirjoitin eilen umpimähkään paroonille ja kysyin häneltä, eikö hänellä ole hallussaan pieni kirjanen, jonka nimessä esiintyy sana Aiguille. Odotan hänen vastaustaan.
Olisi äärettömän hauskaa puhella tästä kaikesta kanssanne. Käykäähän luonani, ellei siitä ole teille liian suurta vaivaa.
Kunnioittavasti j.n.e.
J.K. Minä en tietysti anna näitä pikku tietoja sanomalehdille. Nyt päämäärää lähetessämme on vaiteliaisuus pääehtojamme."
Se oli Beautreletinkin mielipide. Menipä hän vielä pitemmällekin: kun kaksi sanomalehtimiestä aamulla ahdisteli häntä, antoi hän mitä haaveellisimpia vastauksia mielialastaan ja suunnitelmistaan.
Ehtoopäivällä hän kiirehti Massibanin luo, jonka asunto oli n:o 17 Voltaire-laiturin varrella. Suureksi hämmästyksekseen hän kuuli Massibanin vastikään matkustaneen, jättäen hänen varalleen kirjelmän.
Isidore avasi sen ja luki:
"Olen saanut sähkösanoman, joka herättää minussa toiveita. Matkustan siis ja lepään yöni Rennesissä. Te voitte lähteä iltajunalla ja Rennesiin pysähtymättä jatkaa matkaanne Vélinesin pikku asemalle. Tapaamme toisemme linnassa, joka on neljän kilometrin päässä asemalta."
Ehdotus miellytti Beautreletia, varsinkin ajatus, että hän saapuisi linnaan melkein samaan aikaan kuin Massiban, sillä hän pelkäsi, että tämä kokemattomuudessaan tekisi jonkun virheen.
Hän palasi ystävänsä luokse ja vietti lopun päivää tämän seurassa. Illalla hän läksi pikajunalla Bretagneen, saapuen Vélinesiin kello kuusi aamulla.
Hän asteli nuo neljä kilometriä tuuhean metsikön halki. Kaukana kohosi kunnaallansa linna, sekatyylinen rakennus, puolittain renesanssi- ja puolittain Ludvig Filip-tekoa, mutta kuitenkin komea neljine pyörötorneineen ja köynnöksien verhoamme nostosiltoineen.