Beautrelet vaikeni, sitten puheli hän hitaasti ja silmät ummessa, kuin yrittäen määritellä ja koota ajatuksiaan:
"Salaisuuden haltijana alkaa kaartin kapteeni ilmoittaa siitä pikku eriä pojanpoikansa pojan löytämässä päiväkirjassa. Tuo keskeytyy. Hän ei ilmaise arvoituksen ratkaisua. Miksi? Syystä, että kiusaus salaisuuden käyttämiseen hyväksensä vähitellen valtaa hänet ja hän sortuu siihen. Todistus? Hänen murhaamisensa. Todistus? Hänen saappaastaan löydetty kallis timantti, jonka hän epäilemättä oli saanut kuninkaallisesta aarteistosta. Tämän kaikille tietymätön kätköpaikka juuri on Onton neulan salaisuus. Lupin on antanut minun sitä odottaa; Lupin ei ole valehdellut."
"Mitä siis päätätte, Beautrelet?"
"Päätän, hyvät ystävät, että tämä juttu on tehtävä mahdollisimman julkiseksi ja että kaikki lehdet mainitkoot meidän haeskelevan kirjaa nimeltä Onton neulan salaisuus. Kenties se voidaan nuuskia esille jostakin maalaiskirjastosta."
Uutinen kyhättiin heti, ja ryhtymättä edes odottamaan mahdollisia tuloksia siitä kävi Beautrelet työhön käsiksi.
Hänellä oli pikku vihjaus jäljille: murha, oli tapahtunut Gaillonin seudulla. Samana päivänä hän läksi siihen kaupunkiin. Hänellä tietysti ei ollut mitään toiveita saada yksityiskohtaisemmin selville kaksisataa vuotta takaperin tehtyä rikosta. Mutta onhan rikoksia, jotka jättävät jälkiä kokonaisen seudun muistoihin ja tarinoihin. Paikalliskronikat ottavat ne omikseen. Jonakuna päivänä saapuu maalaisoppinut, vanhojen satujen kerääjä, menneen ajan elämän pikku piirteiden kuvailija, ja saa niistä aiheen sanomalehtikirjoitukseen tai maakunnan pääkaupungin akatemialle lähetettävään tiedonantoon.
Hän etsi käsiinsä kolme, neljä tuollaista tutkijaa. Mukanaan eräs heistä, vanha notaari, hän selaili vankilaluettelot, vanhat käräjäpöytäkirjat ja kirkonkirjat. Ainoakaan muistiinpano ei ilmaissut, että 1600-luvulla oli murhattu kaartin kapteeni.
Hän ei menettänyt miehuuttaan, vaan jatkoi tutkimuksiaan Pariisissa, missä oikeudenkäynti kenties oli tapahtunut. Hänen vaivannäkönsä oli turha.
Mutta hänen ajatuksensa johtuivat uudelle tolalle ja ohjasivat hänen tutkimuksensa toiseen suuntaan. Oliko mahdotonta saada tietää sen kapteenin nimi, jonka pojanpojan poika palveli tasavallan armeijassa ja joka oli komennettu vartiopalvelukseen Temple-torniin kuningasperheen ollessa siellä vankina?
Loppumattomalla kärsivällisyydellä onnistui hänen lopulta saada kokoon luettelot, joissa ainakin kaksi nimeä oli melkein samoja: herra de Larbeyrie Ludvig XIV:n aikana ja kansalainen Larbrie hirmuhallituksen kautena.