"Arsène Lupin!" kuiskasi joku ja ilmaisi siten sitä hämmästystä, joka oli pökerryttänyt heidät kaikki tuon hornamaisen nimen esiintyessä pyhällä lehdellä.
"Niin, Arsène Lupin", kertasi Beautrelet. "Kuningattaren ystävä ei ole tajunnut kuolevan epätoivoista vetoamista. Hän on hellinyt rakastettunsa lähettämää muistoa, mutta ei ole arvannut sen tarkoitusta. Lupin sitävastoin on keksinyt kaikki... ja ottanut..."
"Mitä?"
"Asiapaperin, hiisi vieköön, Ludvig XVI:n kirjoittaman lapun! Ja se on se sama, jota minä olen pidellyt käsissäni. Sama näkö, samat kuviot, sama punainen sinetti. Nyt ymmärrän, minkätähden Lupin ei tahtonut jättää minulle asiapaperia, jotta minä en pääsisi jutun perille pelkästä paperin, sinetin ja muun tutkimisesta."
"Entä sitten?"
"Siispä, koska asiapaperi, jonka sisällön tunnen, on alkuperäinen, koska minä omin silmin olen nähnyt punaisen sinetin jäljet ja koska Marie Antoinette omalla käsialallaan vahvistaa oikeaksi herra Massibanin selostaman kirjasen koko kertomuksen, on todellakin olemassa historiallinen Onton neulan ongelma... ja minä olen varma siitä, että saan sen selvitetyksi."
"Mutta millä tavalla? Olipa asiapaperi oikea tai ei, se ei teitä hyödytä, ellette saa salakirjoitusta tulkituksi, koskapa Ludvig XVI hävitti kirjan, jossa selitys oli."
"Mutta eihän se toinen kappale, jonka Ludvig XVI:n kaartin kapteeni tempasi liekeistä, ole tuhoutunut."
"Mistä sen tiedätte?"
"Todistakaa toisin olevan."