"Kyllä, jo nyt... taikka, jos teillä ei ole sitä vastaan, tunnin tai parin kuluttua, oltuani mukana tutkintonne päättämisessä."
"Ei, ei suinkaan, heti, nuori mies..."
Raymonde de Saint-Véran, joka tämän kohtauksen alusta asti oli hellittämättä silmäillyt Isidore Beautreletia, astahti nyt herra Filleulin luo.
"Herra tutkintotuomari..."
"Mitä haluatte, neiti?"
Pari kolme sekuntia empi hän, katse Beautreletiin kiintyneenä, mutta kääntyi sitten jälleen herra Filleuliin:
"Tahtoisin, että kysyisitte tuolta herralta, minkätähden hän eilen käveli solatiellä, joka johtaa pikku veräjälle."
Se oli teatteriyllätys. Isidore Beautrelet tuntui joutuvan ymmälle.
"Minä, neiti! Minä! Näittekö minut eilen?"
Raymonde seisoi mietiskelevänä tarkastellen Beautreletia, ikäänkuin etsien täyttä vahvistusta oletukselleen, ja vastasi tyynesti: