"Älkää naurako, herra tutkintotuomari. Vainajanakin hän mykistyttää hämmästyksellä."
"Sitä en kiellä... sitä en kiellä, herra Beautrelet, ja tunnustanpa jonkunlaisella liikutuksella valmistautuvani näkemään hänet... elleivät hänen toverinsa ole kuljettaneet pois ruumista."
"Ja ennen kaikkea", huomautti kreivi de Gesvres, "ellei veljentytär-parkani haavoittanutkin jotakuta toista".
"Häntä varmasti, herra kreivi", vakuutti Beautrelet. "Uskokaa minua, hän se kaatui raunioissa neiti de Saint-Véranin ampumasta luodista; hänen näki neiti nousevan taas ylös, kaatuvan vielä kerran ja laahautuvan isolle pilarikäytävälle, siellä noustakseen vielä viimeisen kerran — ihmetyön kautta, jonka pian selitän — nousevan viimeisen kerran ja etsivän turvapaikkaansa tästä kivisuojasta... josta oli koitumassa hänen hautansa."
Ja Beautrelet kolhaisi kappelin kynnystä sauvallaan.
"Mitä sanotte?" huudahti herra Filleul tyrmistyneenä. "Hänen hautansa? Te luulette, että tuo saavuttamaton piilopaikka..."
"Se on täällä... tuolla", vakuutti toinen.
"Olemmehan tutkineet sen."
"Huonosti."
"Täältä ei löydy mitään piilopaikkaa", vastusti kreivi de Gesvres. "Minä tunnen kappelin."