"Siitä teen sen johtopäätöksen, että Lupin on tuon ryöstämiseksi työskennellessään tavannut luolakammion."
Kreivin haettamalla rautakangella alkoi Beautrelet muokata alttaria. Kipsisirpaleet sinkoilivat oikeaan ja vasempaan. Hän työnsi niitä syrjään sikäli kuin pääsi pitemmälle työssään.
"Lempo soikoon", jupisi herra Filleul, "hehkunpa halusta saada tietää..."
"Minä myös", vastasi Beautrelet kiihtymyksestä vaaleana.
Hän joudutti työtänsä. Kanki ei ollut tähän asti kohdannut mitään vastusta, mutta kolahti nyt johonkin kovaan. Kuului jyrisevä vierähdys, ja alttarin jäännös syöksyi alas sen kivilohkareen mukana, jota kanki oli kolhaissut. Beautrelet kumartui eteenpäin. Kylmä viima puhalsi hänen kasvoihinsa. Hän raapaisi tulitikun ja valaisi aukkoa.
"Portaat alkavat aikaisemmin kuin luulinkaan, melkein kuorikäytävän lattian alta. Näen alimmatkin astuimet."
"Onko luola syvä?"
"Kolme tai neljä metriä. Astuimet ovat hyvin korkeat... ja muutamia puuttuu."
"Ei ole todennäköistä", sanoi herra Filleul, "että noiden kolmen santarmin poissaollessa, jolloin neiti de Saint-Véran ryöstettiin... ei ole todennäköistä, että rikostovereilla on ollut aikaa nostaa ruumis tästä luolana. Ja miksi he muuten olisivatkaan niin tehneet? Luulen hänen olevan tuolla."
Palvelija toi tikapuut, jotka Beautrelet sovitti aukkoon ja hamuillen laski alas sortuneiden jäännösten sekaan. Sitten hän tarttui tukevasti kiinni niihin molemmin käsin.