Beautrelet hätkähti.
"Mitä sanotte? Nuoren..."
"Naisen ruumiin... hirveästi kolhiintuneen, joten olisi mahdotonta todeta vainajaa, ellei oikeassa käsivarressa olisi hyvin kapeata kultaista rannerengasta, joka on syöpynyt turvonneeseen lihaan. Neiti de Saint-Véranilla oli sellainen kultaketju oikeassa käsivarressaan. Teidän onnettoman veljentyttärenne, herra kreivi, on siten meri ilmeisesti antanut takaisin. Mitä arvelette te, Beautrelet?"
"En mitään... tai oikeammin sanoen... kaikki sopii yhteen, kuten näette, ei ole pienintäkään aukkoa todistelussani. Kaikki asianhaarat, ristiriitaisimmatkin, vahvistavat sen oletuksen, jonka olen alusta asti harkinnut."
"Tuota en oikein ymmärrä."
"Pian kyllä ymmärrätte. Muistakaa, että minä olen luvannut ilmoittaa teille koko totuuden."
"Mutta minusta tuntuu..."
"Hieman kärsivällisyyttä, herra tutkintotuomari. Teillä ei tähän asti ole ollut mitään syytä tyytymättömyyteen minua kohtaan. On kaunis ilma. Kävelkää, syökää aamiaista linnassa, polttakaa piipullisenne. Minä palaan neljän tai viiden aikaan. Mitä kouluuni tulee, niin... sitä ei voi kukaan auttaa... minun pitänee jättää lähtö kahdentoista yöjunaan."
He olivat pysähtyneet piharakennusten ulkopuolelle. Beautrelet nousi polkupyörälleen.
Dieppessä hän meni La Vigiesin toimitukseen ja pyysi saada nähdä viimeisten neljäntoista päivän numerot. Sitten hän porhalsi Envermeun kylään, joka oli kymmenisen kilometrin päässä sieltä. Envermeussa hän puhutteli kylänvanhinta, kirkkoherraa, maalaispoliisia. Kello löi kirkontornissa kolme. Hän oli lopettanut tutkimuksensa.