Iloisesti laulellen lähti hän kotimatkalle. Hän käytteli polkimia tahdikkaasti, hänen keuhkonsa nielivät halukkaasti raikasta meri-ilmaa, ja toisinaan hän unohti itsehillintänsä siinä määrin, että kajautteli riemukkaita voitonhuutoja, kun ajatteli tavoittelemaansa päämäärää ja menestyksen suosimia ponnistuksiansa.
Ambrumésy sukelsi näkyviin. Hän kiiti täyttä vauhtia linnan edessä olevaa rinnettä alas. Satavuotiset puut, jotka neljänä rivinä reunustivat tietä, tuntuivat rientävän häntä vastaan ja heti katoavan hänen taakseen.
Äkkiä hän kirkaisi. Kuin silmänräpäyksen näkynä oli hän huomannut tien poikitse puusta toiseen pingoitetun köyden.
Polkupyörä pysähtyi heti. Hän sinkosi hurjan rajusti kolme metriä eteenpäin ja sai sen käsityksen, että ainoastaan sattuma, ihmeellinen sattuma oli pelastanut hänet lyömästä päänsä teräväkiviseen louhikkoon.
Hän seisoi muutamia sekunteja kuin huumaantuneena; ruumista kivisteli kauttaaltaan ja polvista oli nahka kahnautunut. Hän katseli ympärilleen. Oikealla oli pieni metsikkö, jonne ahdistaja luultavasti oli pujahtanut. Beautrelet irroitti köyden. Vasemmanpuoliseen puuhun, jonka ympäri se oli sidottu, oli samalla pieni paperilappu kiinnitetty. Hän suoristi sen ja luki:
"Kolmas ja viimeinen varoitus."
Hän meni linnaan, teki joitakuita kysymyksiä palvelusväelle ja lähti tutkintotuomaria tapaamaan erääseen alakerran huoneeseen oikean sivustan päässä, missä herra Filleulin oli tapana asustaa työskennellessään. Tämä istui kirjoittamassa. Sihteeri, joka istui pöydän toisella puolen, sai viittauksen poistua, ja tutkintotuomari huudahti:
"Mitä on teille tapahtunut, herra Beautrelet? Kätenne ovat veriset."
"Ei se mitään", vastasi nuori mies. "Olenhan vain syöksynyt pyörältäni, kun oli pingoitettu tien yli köysi. Tahdon ainoastaan huomauttaa, että köysi on täältä linnasta. Kaksikymmentä minuuttia takaperin kuivattiin sillä köydellä liinavaatteita pesutuvan ulkopuolella."