Mutta tässä ei ollut mitään sellaista. Lupin puolestaan ei ollut muuttunut. Sama menettelytapa, sama pisteliäs herttaisuus. Mutta kuinka kummallinen vastustaja hänellä nyt olikaan! Oliko hän todellakin vastustaja? Siltä hän ei näyttänyt eikä myöskään kuulostanut. Hyvin tyynenä — todellista tyyneyttä, joka ei naamioinut itsensä hillitsevän miehen kiehuvaa vihaa —, hyvin kohteliaana, mutta kohteliaisuutta liioittelematta, hymyilevänä, mutta ilman ivaa, oli hän täydellinen vastakohta Arsène Lupinille, jopa niin täydellinen, että Lupin näytti minusta yhtä hämmästyneeltä kuin minäkin.
Ei, Lupinilla ei ollut tavallista varmuuttaan tämän hennon nuorukaisen edessä, punaposkisen kuin nuori tyttö kirkkaine, vilpittömine silmineen. Useaan kertaan näin hänen joutuvan ymmälle. Hän epäröitsi, ei hyökännyt suoraan, haaskasi aikaa puheenparsiensa sievistelemiseen.
Näytti siltä kuin olisi häneltä jotakin puuttunut. Hän näytti hapuilevan, odottavan. Mitä? Odottiko hän apua?
Ovikello soi taas. Hän meni nopeasti avaamaan.
Hän palasi kirje kädessä.
"Sallittehan, hyvät herrat?" kysyi hän.
Hän avasi kirjeen; siinä oli sähkösanoma. Hän luki sen.
Hänestä tuli kuin toinen mies. Hänen kasvonsa kirkastuivat, hän ojentausi suoraksi, ja minä huomasin suonien hänen otsallaan paisuvan. Nyt oli edessäni taas atleetti, valtias, joka oli varma itsestään, tapausten ja henkilöiden herra.
Hän levitti sähkösanoman pöydälle, löi nyrkillään päälle ja huudahti:
"Ja nyt, herra Beautrelet, käymme otteluun!"