Mutta kun on kysymyksessä Othellon mustasukkaisuus, mikä ei suinkaan ole mahdoton välttää, Romeon ja Julian onnettomuudet, jotka eivät mitenkään ole ennakolta säädettyjä, niin me saatamme aivan hyvin olla ilman kohtalon puhdistavaa vaikutusta ja kaikkea muuta selitystä. Eräässä toisessa draamassa, Fordin mestariteoksessa 'T'is pity she's a Whore, joka kokonaan liikkuu Giovannin rikollisessa rakkaudessa sisartaan Annabellaa kohtaan, meidät viedään kuilun partaalle, jossa me tavallisesti vaadimme mystillistä selitystä, jollei tahdota, että me käännämme pois päämme. Tässäkin me kuitenkin tulemme toimeen ilman sitä, kun tuskallisen huimauksen sekunti on mennyt ohi. Veljen ja sisaren välinen aistillinen rakkaus on korkealta katsottuna rikos meidän siveysoppiamme vastaan, mutta ei ihmisluontoa vastaan ja joka tapauksessa se saa tässä selityksensä siitä, että rakastuneet ovat nuoria ja intohimon sokaisemia. Othellon tekemää murhaa taas puolustaa se kiihko, johon Jagon salavehkeet ovat saattaneet tuon viattoman ja herkkäuskoisen puolibarbaarin ja Jagoa puolestaan puolustaa hänen väärä, mutta ei aiheeton vihansa. Ja Veronan rakastavien onnettomuudet saavat vihdoin selityksensä uhrien kokemattomuudesta ja liian ilmeisestä epäsuhdasta heidän voimiensa ja niiden voimien välillä, jotka heidän pitäisi voittaa, sillä saattaa panna merkille, että me säälimme ihmistä, joka taistelee ylivoimaisia inhimillisiä voimia vastaan, mutta jos hän sortuu, niin se ei meitä ollenkaan yllätä. Me emme ajattelekaan kääntää katsettamme muuanne, kysyä kohtalolta neuvoa, ja ainakin siinä tapauksessa, että hän on yliluonnollisen vääryyden uhri, me sanomme yksinkertaisesti toisillemme: "niin oli tapahtuva." Mikä kaipaa selittelyjä, on se, että turma saattaa tulla senkin jälkeen, kun on ryhdytty kaikkiin varokeinoihin, joihin me itse olisimme voineet ryhtyä.
XVII
Täten meidän on vaikea käsittää ja omaksua rikoksen luonnollinen ja inhimillinen mahdollisuus, kun sen on tehnyt olento, joka meistä näyttää älykkäältä ja itsetietoiselta. Meidän on vaikea myöskin käsittää ja omaksua luonnostaan selittämättömiä, ennakolta aavistamattomia ja ansaitsemattomia onnettomuuksia. Siitä seuraisi, ettei voisi asettaa näyttämölle — ja kun käytän tässä tätä lyhyttä sanontatapaa, niin tarkoitan sanoa: antaa meidän jollakin tavalla seurata tapahtumaa, jonka kaikkia olosuhteita ja näyttelijöitä me emme persoonallisesti tunne, — siitä seuraisi siis, ettei voisi asettaa näyttämölle muuta kuin sellaisten henkilöiden tekemiä vääryyksiä, vikoja, rikoksia, joilla ei olisi kylliksi itsetietoisuutta, ja onnettomuuksia, joita olisi heikoilla sieluilla, halujensa uhreilla, noilla viattomilla, mutta sokeilla ja varomattomilla. Sillä ehdolla me emme koskaan tarvitsisi sen väliintuloa, mikä on ihmisen tavallisen psykologian ulkopuolella. Mutta sellainen käsitys teatterista ei ollenkaan vastaisi elämän todellisuutta, jossa me päinvastoin näemme hyvin tietoisten olentojen suorittavan hyvin rikollisia tekoja ja hyvin hyvien, hyvin varovaisten, hyvin hyveellisten, hyvin oikeudenmukaisten ja hyvin viisaiden olentojen kietoutuneen kurjuuteen ja selittämättömiin onnettomuuksiin, Ensimmäiset draamat, itsetiedottomien, sorrettujen draamat, herättävät tosin mielenkiintoamme ja sääliämme, mutta tuo todellinen draama, se, joka menee asioiden ytimeen, se, joka käy vakavasti tärkeiden totuuksien kimppuun, kaikkien meidän draamamme, sanalla sanoen, se, joka liitelee koko elämämme yllä, se on se draama, jossa voimakkaat, itsetietoiset ja älykkäät tekevät virheitä ja rikoksia, jotka ovat melkein mahdottomia välttää; se on se draama, jossa oikeamielinen ja viisas taistelevat kaikkivaltiaita onnettomuuksia ja voimia vastaan, jotka saattavat häpeään viisauden ja hyveen; sillä katselija, niin heikko, niin vähän kunnianarvoinen kuin hän todellisessa elämässä lieneekin, lukee itsensä aina oikeamielisten ja voimakkaiden joukkoon, ja joskin hän katselee heikkojen onnettomuuksia tai vieläpä ottaa niihin osaakin, niin hän ei koskaan asetu täydellisesti niiden asemaan, jotka niitä kärsivät.
XVIII
Tässä me olemme jälleen siinä jotenkin synkässä paikassa, missä lakkaa oikeudenmukaisimman ja valistuneimman ihmistahdon vaikutus niihin tapahtumiin, joista riippuu hyvä tai huono onnemme. On tuskin olemassa hiemankaan ylevää draamaa tai suurta runoelmaa, jonka joku sankari ei joutuisi tuohon tienristeykseen, missä hänen kohtalonsa ratkeaa. Miksi tuo hyvä ja viisas ihminen tekee tuon virheen tai rikoksen? Miksi tuo nainen, joka tietää, miten hän menettelee, tekee tuon eleen, joka ainiaaksi määrää hänen onnettomuutensa? Kuka on takonut kaikki ne onnettomuuksien ketjun renkaat, jotka ympäröivät tuota viatonta perhettä? Miksi kaikki romahtaa toisen ympärillä ja kaikki onnistuu toiselle, joka on vähemmän voimakas, vähemmän viisas, vähemmän toimelias, vähemmän taitava? Miksi toinen tapaa rakkautta, lempeyttä, kauneutta ja toinen löytää tieltään vihaa, petosta ja ilkeyttä? Miksi, ansioiden ollessa samat, täällä pettämätöntä onnea, tuolla alituista onnettomuutta? Miksi tämän talon ympärillä alituinen myrsky ja toisen yllä aina yhtä tasaisesti loistavat tähdet? Miksi toisella puolen nero, terveys, rikkaus, toisella köyhyys, sairaus ja typeryys? Mistä johtuu tämä intohimo, joka on niin paljon pahan lähde, mistä toinen, joka on niin paljon hyvän lähde? Miksi eilen tapaamani nuorukainen menee verkalleen syvää onnea kohti ja miksi hänen ystävänsä astelee kuolemaa kohti yhtä varmoin, tietämättömin ja rauhallisin askelin?
XIX
Elämä asettaa meille usein tällaisia kysymyksiä, mutta kuinka usein meidän on, löytääksemme tyydyttävän vastauksen, mentävä sitä etsimään sieltä, mikä on yliluonnollisen, ennakoltamäärätyn, yli-inhimillisen, salaperäisen aluetta? Vain muutamat vilpittömät uskovaiset näkevät näissä tapahtumissa jumalallisen väliintulon. Mutta jos meillä muilla on tilaisuutta astua myrskyn myllertämään taloon tai tyveneen taloon, niin me lähdemme sieltä harvoin näkemättä myrskyn tai tyvenen hyvin inhimillisen syyn. Jos olemme tunteneet hyvän ja viisaan ihmisen, joka on tehnyt sen ja sen virheen ja rikoksen, niin me olemme tunteneet myöskin kaikki ne olosuhteet, jotka ovat määränneet hänen tekonsa, ja nähneet, etteivät nuo olosuhteet olleet ollenkaan yliluonnollisia. Jos olemme joutuneet lähemmin tekemisiin naisen kanssa, jonka tekemä ele määrää hänen onnettomuutensa, niin me tiedämme vallan hyvin, ettei tuo ele ollut kohtalon määräämä ja ettemme me olisi tehneet sitä hänen sijassaan. Jos olemme olleet läheisissä suhteissa sen kanssa, jonka ympärillä kaikki sortuu, ja hänen naapurinsa kanssa, jolle kaikki luonnistuu, niin me olemme nähneet myöskin tammenterhon putoavan kalliolle tai hedelmälliseen maahan, ajattelematta pahansuopia ja hämäräaikomuksellisia voimia. Ja joskin köyhyys, sairaus, kuolema yhä edelleenkin ovat ihmisen olemassaolon kolme epäoikeudenmukaista jumalatarta, niin ne eivät kuitenkaan herätä meissä entisajan taikauskoista pelkoa. Meistä näyttää nyt siltä, että ne ovat ennen kaikkea tiedottomia ja sokeita, etteivät ne tunne yhtään niistä ihanteellisista laeista, joita me olemme luulleet niiden tunnustavan, ja me olemme liiankin usein todenneet, että samalla hetkellä, jolloin kutsuimme niitä koettelemukseksi, palkinnoksi, rangaistukseksi, puhdistukseksi, niiden sokeat oikut tekivät tyhjäksi sen liian korkean ja liian moraalisen nimen, jonka me niille annoimme.
XX
Niin taipuvainen kuin mielikuvituksemme onkin olettamaan ja haluamaan ihmistä korkeampien voimien väliintuloa, on käytännöllisessä elämässä kuitenkin vain harvoja, vieläpä mystillisimpienkin joukossa, jotka eivät olisi vakuutettuja siitä, että moraalinen onnettomuutemme riippuu pohjaltaan mielestämme ja luonteestamme ja fyysilliset onnettomuutemme erinäisistä, usein huonosti tunnetuista voimista, syyn ja seurauksen suhteista, jotka ovat useinkin huonosti selviteltyjä, mutta jotka eivät kuitenkaan ole vieraita sille, mistä me voimme toivoa pääsevämme selville luonnossa. Ja me elämme yleensä tuossa varmuudessa, joka tosiasiassa järkkyy vain silloin, kun on kysymys meidän omista vastoinkäymisistämme, sillä silloin meidän on vaikea huomata tai tunnustaa tekemämme virheet ja meidän inhimillisille toiveillemme on liian raskasta tunnustaa, ettei vastoinkäymisillämme ole syvempiä syitä kuin tammenterholla, joka putoo kalliolle, laineella, joka riutuu hiekkaan tai murskautuu rantakalliota vastaan, hyönteisellä, jonka pikku siipiä auringonsäde elähdyttää tai jonka ohikiitävä lintu nielee.