XII
Siinä on siis lähde, mistä runoilijat hakevat vettä, jonka on puhdistettava julmimmatkin tragediat. Ihmisessä on eräs vaisto, joka jumaloi kohtaloa; ja kaikki, mikä on kohtalokasta, tuntuu hänestä juhlalliselta, kiistämättömältä ja kauniilta. Hän tahtoisi olla vapaa, mutta on mieluisampaa, kun voi itselleen erinäisissä tapauksissa sanoa, ettei sitä ole. Pahansuopa ja taipumaton jumalaolento on useinkin mieleisempi kuin jumalaolento, joka vaatii ponnistusta pahan loitolla pysyttämiseksi. Ihminen on kaikesta huolimatta mieluummin riippuvainen mahdista, jota hän ei voi taivuttaa, ja mitä ymmärryksemme turhamaisuus siinä menettää, sen saavuttaa takaisin jonkinlainen tunteen turhamaisuus, joka kuvittelee tuon suunnattoman mahdin valvovan meidän aikomuksiamme ja antavan käsitettävimmillekin teoillemme ylevän ja ikuisen merkityksen. Ja lopuksi kohtalo selittää ja antaa kaikki anteeksi poistaen kyllin etäälle näkymättömiin tai käsittämättömiin sen, mitä olisi työlästä selittää tai vielä vaikeampaa antaa anteeksi.
XIII
On siis koetettu käyttää hyväkseen tuon kauhean jumalattaren patsaan sirpaleita, joka hallitsi Aiskyloon, Sophokleen ja Euripideen tragedioja, ja monikin runoilija on löytänyt sen hajallaan olevista jäsenistä marmorin, jota tarvitaan uuden, inhimillisemmän, vähemmän omavaltaisen ja ei niin käsittämättömän jumalattaren muodostamiseen. Siitä on esimerkiksi saatu intohimojen järkkymätön kohtalo. Mutta jotta intohimo olisi todellakin kohtalokas itsetietoisessa sielussa, ja jotta ilmaantuisi jälleen mysteerio, joka selittää ja puolustaa sitä, mikä on hirvittävää, suurentamalla sitä ja kohottamalla sen inhimillisen tahdon yläpuolelle, niin siihen tarvitaan jonkun Jumalan tai minkä tahansa muun loppumattoman ja vastustamattoman voiman väliintuloa. Niinpä Wagner turvautuu lemmenjuomaan Tristan ja Isoldessa, Shakespeare noita-akkoihin Macbethissa, Racine Kalkaan oraakkeliin Iphigeniassa ja Phaidrassa erikoiseen Venuksen vihaan. Ympäri käydään, yhteen tullaan: me huomaamme olevamme keskellä antiikin välttämättömyyttä. Tämä ympärikäynti on enemmän tai vähemmän oikeutettu vanhanaikuisessa ja legendaarisessa draamassa, missä kaikki runollinen kuvittelu on sallittu, mutta draamassa, joka pyytäisi lähemmin koskettaa nykyisen totuuden ytimeen, pitäisi löytää toinen, meistä todellakin vastustamattomalta näyttävä väliintulo, saadaksemme Macbethin rikoksille ja tuolle hirmuteolle, johon Agamemnon antaa suostumuksensa, sekä ehkä Phaidran rakkaudelle kohtaloaennustavan selityksen, ja antaa niille siten sen synkän suuruuden ja jalouden, jota niillä ei itsessään ole. Erota Macbethista pois onneton ennakoltamääräys, helvetin väliintulo, sankarillinen taistelu kätkettyä oikeutta vastaan, joka tulee näkyviin joka hetki kapinaannousseen luonnon tuhansista raoista, niin päähenkilö on enää vain halpamainen ja mielenvikainen murhamies. Erota pois Kalkaan oraakkeli, niin Agamemnon on hirvittävä. Erota pois Venuksen viha, niin Phaidra on vain sairas, jonka siveellinen hyve, pahan vastustamisvoima, on liian heikko, jotta onnettomuus voisi todellakin kiinnittää ajatuksemme.
XIV
Totta puhuen ei nykyaikainen katselija tai lukija voi enää tyytyä mihinkään yliluonnolliseen väliintuloon. Tahtokoon tai ei, tietäköön sen tai olkoon tietämättä, hän ei voi enää omantuntonsa sisimmässä ottaa niitä vakavalta kannalta. Hänellä on toinen käsitys maailmankaikkeudesta. Hän ei näe enää määrättyä, itsepäistä, rajoitettua ja rettelöivää voimaa niiden monilukuisten voimien joukossa, jotka vaikuttavat hänessä ja hänen ympärillään. Jos hän elämässä tapaa rikollisen, niin hän pääsee selville siitä, että tuon miehen rikoksen ovat aiheuttaneet hänen onnettomuutensa, kasvatuksensa, atavistinen entisyytensä, intohimojen liikehtimiset, joita hän on itse kokenut ja tukahduttanut, täysin käsittäen, että on tilanteita, joissa hänen olisi ollut hyvin vaikea tukahduttaa niitä. Hän ei aina nuuski esille noiden onnettomuuksien tai noiden intohimojen liikehtimisen syitä. Hän etsii, ehkä turhaankin, syytä kasvatuksen tai perinnöllisyyden vääryyksiin. Mutta missään tapauksessa hän ei enää ajattelekaan panna tuota rikosta helvetin väliintulon, jonkin jumalan vihan tai kohtalon kirjaan kaiverrettujen muuttumattomien säädösten laskuun. Ja miksi hän silloin hyväksyisi runoelmassa selityksen, jota hän ei hyväksy elämässä? Runoilijan tehtävä olisi päinvastoin ehdottaa hänelle ylevämpi, selvempi, laajemmin ja syvemmin inhimillinen selitys kuin se on, jonka hän itse saattaa löytää. Jollei, niin hän ei näe helvetissä, jumalan vihassa, vaskitaulun säädöksissä muuta kuin komeilua tunnusmerkeillä ja vertauskuvilla, mitkä häntä eivät enää tyydytä. Runoilijoiden on aika tunnustaa tämä: vertauskuva kyllä riittää esittämään tilapäisesti omaksuttua totuutta tai totuutta, jota ei voida tai tahdota vielä katsella vasten kasvoja; mutta kun tulee hetki, jolloin tahdotaan nähdä itse totuus, silloin on hyvä, että vertauskuva katoaa. Jotta muutoin vertauskuva olisi todella elävän runoteoksen arvoinen, on välttämätöntä, että se on ainakin yhtä suuri, yhtä kaunis kuin totuus, jota se esittää; sen täytyy myöskin käydä totuuden edellä, ei sen jäljessä.
XV
Siksipä juuri meidän päivinämme on paljon vaikeampi sovittaa johonkin teokseen ja etenkin tuoda näyttämölle suuria rikoksia ja todella traagillisia, hillittömiä ja julmia intohimoja, sillä ei tiedetä enää, mistä löytää niille se mystillinen selitys, jota ne vaativat. Ja kuitenkin, kun on kysymys tämänlaatuisista rikoksista ja intohimoista, me olemme vielä täysin valmiita olettamaan kohtalon väliintuloa, jollei tämä ole liian ilmeisesti mahdotonta hyväksyä, siinä määrin on meillä taipumus mystilliseen selittelyyn, siinä määrin olemme vakuutettuja siitä, että ihminen ei ole pohjaltaan koskaan niin syyllinen kuin mitä hän näyttää olevan.
Niinpä me emme vaadikaan tuota selittelyä muulloin kuin silloin, kun on kysymys ehdottomasti ihmisluonnonvastaisista rikoksista tai todella epänormaaleista onnettomuuksista, joita eivät ole aiheuttaneet enemmän tai vähemmän korkealla asteella olevien ja joka tapauksessa tietoisten olentojen tekemät virheet ja rikokset tai niiden kärsimät onnettomuudet. Meidän on vastenmielistä tunnustaa, että epätavallisella rikoksella tai onnettomuudella olisi vain puhtaasti inhimillinen syy. Me haluamme kaikin mokomin jonkinlaista selittämättömän selitystä, eikä meitä ollenkaan tyydyttäisi, jos runoilija sanoisi meille: "Tuollaisen pahantyön on tehnyt tuo voimakas, itsetietoinen älykäs ihminen. Katsokaa sankarin onnettomuutta, tuon oikeamielisen perikatoa ja tuskaa, traagillista ja auttamatonta vääryyttä, jonka uhrina tuo viisas on. Sinä näet noiden tapahtumien inhimilliset syyt. Minulla ei ole osoitettavana sinulle muita syitä, jollei sitä ehkä ole maailmankaikkeuden välinpitämättömyys ihmisten toimia kohtaan." Mielellämme näkisimme myöskin, että sen onnistuisi antaa meille käsitys tuosta välinpitämättömyydestä, osoittaa se niin sanoaksemme toiminnassa, mutta kun välinpitämättömyydelle on ominaista, ettei se koskaan toimi, ei koskaan sekaannu mihinkään, on tämä jotenkin mahdotonta.