Tuosta sekasotkusta ei elämässä oteta selvää, koska elämä ei tavallisesti ilmaise eikä ota vaivakseen määritellä kaavan tai kuvan avulla, mitä se kokee. Mutta se on selvästi huomattavissa kaikilla niillä, jotka ottavat tehtäväkseen edustaa todellista elämää, selittää ja tulkita sitä ja valaista hyvien ja pahojen kohtaloiden salaiset syyt, tarkoitan runoilijoita ja etenkin kaikkia niitä runoilijoita, jotka ovat suoranaisemmin tekemisissä ulkonaisen ja toimivan elämän kanssa: draamallisia runoilijoita; sillä ei muutoin ole suurta väliä, ovatko kysymyksessä romaanit, murhenäytelmät, varsinaiset draamat tai historialliset tutkielmat, sillä minä käytän sanoja runoilijat ja draamaalliset runoilijat niiden laajimmassa merkityksessä.
On tunnustettava, että vallitseva ja niin sanoaksemme eksklusiivinen, yksinomainen, aate on runoilijan tai elämän tulkitsijan, etupäässä draamallisen runoilijan, suuri voima, ja tämä voima on sitäkin ehtymättömämpi, sillä on runoelmassa sitäkin huomattavampi sija, mitä salaperäisempi tuo vallitseva aate on, mitä vaikeampi sitä on tarkistaa tai määritellä. Tämä on muuten hyvin oikeutettua, niin kauan kuin runoilija ei vähääkään epäile vallitsevan aatteen arvoa, eivätkä hyvin hyvät runoilijat ole koskaan tehneet itselleen kyselyjä tässä suhteessa, he eivät ole epäilleet, eivät epäröineet. Tarkatkaapa esimerkiksi, mikä suunnaton sija sankarillisen velvollisuuden aatteella on Corneillen tragedioissa, sokealla uskolla Calderonin draamoissa, kohtalon tyrannialla Sophokleen runoelmissa.
X
Sankarillisen velvollisuuden aate on inhimillisempi ja vähemmän mystillinen kuin molemmat toiset ja vaikka se ei ole läheskään niin hedelmällinen kuin Corneillen aikana (sillä nykyään on hyvin vähän sankarillisia velvollisuuksia, joiden kyseenalaisiksi asettaminen ei olisi järjellistä, jopa sankarillistakin, ja käy vaikeaksi löytää ainoaakaan, jolla olisi todella pätevä arvo), niin siihen voi vielä erikoisissa oloissa turvautua.
Mutta kuka moderni runoilija löytäisi uskosta, joka uskovaisimmillakin on enää vain häilyvä muisto, sitä voimaa ja innoitusta, jota siitä löysi Calderon, tehdäkseen kristittyjen Jumalasta draamojensa ylhäisen ja näkymättömän, mutta kaikkialla läsnäolevan ja kaikkivaltiaan osanottajan? Ja kohtalon tyranniaa, tuota järkähtämätöntä voimaa, joka ajaa sen ja sen ihmisen, sen ja sen perheen sellaisia ja sellaisia teitä, siihen ja siihen onnettomuuteen, sellaiseen ja sellaiseen kuolemaan — kuka meistä saattaa järkevästi hyväksyä sen elämässä, jonka tosin näemme olevan monien tuntemattomien voimien alaisen, mutta joiden turmiollisimpia kolahduksia viisaimpien onnistuu jossakin määrin karttaa, ja jotka näyttävät joka tapauksessa olevan sokeita, välinpitämättömiä, tiedottomia? Onko meidän vielä lupa otaksua, että maailmankaikkeudessa on olemassa kyllin kurja, kyllin joutilas voima pitääkseen vain tehtävänään harmittaa ja kummastuttaa ihmisiä heidän aikeissaan ja yrityksissään?
Samaten on käytetty kolmattakin salaperäistä ja itsevaltiasta voimaa, nimittäin immanenttista oikeutta. Mutta huomattava on, ettei tuota varsinaisen immanenttisen oikeuden vaatimusta ole uskallettu käyttää koskaan muualla kuin huonoimmissa teoksissa, joissa ei ole välitetty mitään todennäköisyydestä eikä todellisuudesta. Tuon väitteen, että paha saa välttämättömän ja ilmeisen rangaistuksen, että hyvä ehdottomasti ja ilmeisesti palkitaan tässä elämässä, kumoo alkeellisinkin jokapäiväinen kokemus liian silminnähtävästi, jotta todellinen runoilija olisi koskaan voinut löytää tuosta mielivaltaisesta ja kestämättömästä haaveesta tukea, jota hänen työnsä tarvitsi. Jos taas toiselta puolen siirretään toiseen elämään palkitsemisista ja rangaistuksista huolehtiminen, niin tullaan kiertotietä jumalallisen oikeuden alalle. Jollei vihdoin immanenttinen oikeus ole ehdoton, muuttumaton, pysyvä, mahdoton välttää, niin se on vain kohtalon suopea ja erikoinen oikku, eikähän se silloin ole oikeus, se ei ole enää edes kohtalo, se on enää vain sattuma, s.o. ei melkein mitään.
Tosin on olemassa hyvin todellinen immanenttinen oikeus, joka vaikuttaa sen, että paheellinen, julma, pahansuopa, väärä, epärehellinen ihminen on moraalisesti vähemmän onnellinen kuin hyvä, oikeamielinen, altis, rakastava, hyvänsuopa, viaton, rauhallinen ihminen. Tästä johtuu, kuten on sanottu, että paha pyrkii tuskan puoleen yhtä varmasti kuin maa auringon puoleen. Mutta silloin onkin kysymys sisäisestä, hyvin inhimillisestä, hyvin luonnollisesta, helposti selitettävästä oikeudesta, ja jos me tarkastelemme sen syitä ja seurauksia, niin me välttämättömästi johdumme psykoloogiseen draamaan, jonka näyttämöllä ei ole enää syvää ja mysteerion vartioimaa taka-alaa, mysteerion, joka antoi draaman tai historian tapahtumille suurenmoisen ja pyhitetyn näköpiirin. Mutta kysymys on siitä, olemmeko me oikeutettuja luomaan tuota taka-alaa turvautumalla sellaiseen käsitykseen tuntemattomasta, joka eroaa niin suuresti siitä käsityksestä, mikä hallitsee meidän elämäämme.
XI
Koska puhumme hallitsevista aatteista ja mysteerioista, niin ottakaamme tarkastaaksemme etenkin mitä eri muotoja, joita välttämättömän kohtalon käsite on saanut ja saa joka päivä, sillä vielä tänäkin päivänä kohtalo juuri on viimeinen selitys siihen, mitä ei voi selittää, ja se on vielä lakkaamatta elämän tulkitsijoiden ajattelun esineenä.
Nämä ovat koettaneet muunnella ja nuorentaa sitä. He ovat koettaneet johdattaa teoksiinsa satojen uusien ja monimutkaisten kanavien kautta sen suuren, aution joen hyiset vedet, jonka rannoilta ihmisasunnot ovat loitonneet. Niiden joukossa, jotka ovat osanneet istuttaa meihin harhaluulon, että he muka antoivat elämälle tärkeän ja lopullisen merkityksen, on hyvin harvoja, jotka eivät olisi vaistomaisesti käsittäneet, minkä erinomaisen merkityksen antaa ihmisten toimille aina majesteetillisen, aina puolustettavan kohtalon edesvastuuton mahti. Näyttää siltä kuin kohtalo olisi erikoisesti traagillinen voima, ja niin pian kuin se pääsee johonkin runoteokseen, se anastaa siinä suurimman osan itselleen. Voi huoleti väittää, että runoilija, joka meidän päivinämme löytäisi eksaktisista tieteistä, meitä ympäröivästä tuntemattomasta tai omasta sydämestämme antiikin kohtalon vastineen, s.o. voiman, jolla on yhtä vastustamaton, yhtä yleisesti tunnustettu ennaltamääräämiskyky, kirjoittaisi varmasti mestariteoksen. Totta on, että hän olisi samalla kertaa löytänyt tuon suuren arvoituksen ratkaisun, jota me turhaan koetamme ratkaista, ja ettei siis tämä otaksuma tulisi niin heti toteutumaan.