V
Ajattelin näitä asioita, kun tässä äskettäin olin pakotettu tarkastelemaan kirjoittamiani pikku draamoja, joista kuvastuu mysteerioon taipuvaisen mielen levottomuus, minkä muuten kylläkin voi selittää, mutta mikä ei ole kylliksi mahdoton välttää, jotta se oikeuttaisi alistumaan siihen. Naiden pikku draamojen johtavana lankana oli meitä ympäröivän tuntemattoman pelko. Niissä esiintyi usko, tai pikemminkin oli tuo usko jollakin hämärällä runollisella tunteella — sillä rehellisimmissäkin runoilijoissa on usein jossakin määrin erotettava heidän taiteensa vaistomainen tunne heidän todellisen elämänsä ajatuksista — niissä esiintyi usko suunnattomiin, näkymättömiin, kohtalokkaisiin voimiin, joiden aivoituksia ei kukaan arvannut, mutta joiden draaman henki otaksui olevan pahansuopia, kaikkia toimiamme vaanivia, hymyilyn, elämän, rauhan, rakkauden vihollisia. Ehkä ne olivat pohjaltaan oikeudenmukaisia, mutta vain vihassa, ja tuo oikeudenmukaisuus esiintyi niillä niin maanalaisella ja niin monimutkaisella, hitaalla, etäisellä tavalla, että niiden rangaistukset — sillä ne eivät palkinneet koskaan — saivat kohtalon mielivaltaisten ja selittämättömien tekojen muodon. Sanalla sanoen, siinä oli hieman kristittyjen Jumala-käsitettä sekoitettuna antiikin kohtalokäsitteeseen, tungettuna luonnon läpitunkemattomaan yöhön ja sieltä huvikseen väijyen, tehden tyhjäksi ja synkentäen ihmisten aikeita ja onnea.
VI
Tuo tuntematon sai useimmiten kuoleman muodon. Kuoleman alituinen, synkkä, salakavalasti toimiva läsnäolo täytti runoelman kaikki välikohdat. Olemassaolon probleemiin vastattiin vain sen tuhoutumisen arvoituksella. Tuo kuolema oli muutoin välinpitämätön ja torjumaton, sokea, umpimähkään haparoiva, temmaten etupäässä nuorimmat ja vähimmin onnettomat yksinkertaisesti vain siitä syystä, että nämä pysyivät vähemmän liikkumattomina kuin muut ja että jokainen liian varomaton liike yössä herätti sen huomiota. Sen ympärillä oli vain pieniä, hentoja, väriseviä, alkeellisia olentoja, jotka liikkuivat ja itkivät hetken ajan kuilun partaalla; ja lausutuilla sanoilla, vuodatetuilla kyynelillä ei ollut muuta merkitystä kuin että ne putosivat kaikki tuohon kuiluun ja että jokin niistä kaikui jollakin erikoisella tavalla, mikä saattoi luulemaan, että kuilu oli avara, koska kaiku oli epäselvä ja kumea.
VII
Ei ole järjenvastaista, mutta ei myöskään terveellistä katsella elämää tällä tavoin, enkä olisi siitä puhunutkaan, jollei pienimmänkin onnettomuuden sattuessa huomaisi, että tämä tai tämänlaatuinen käsitys itse asiassa on useimpien ihmisten käsitys, niidenkin, jotka näyttävät rauhallisimmilta ja ymmärtäväisimmiltä. Huolimatta kaikesta siitä, mitä me opimme, huolimatta kaikista valloituksista, joita tulemme tekemään, ja kaikesta siitä, mistä pääsemme varmuuteen, me tulemme eräältä määrätyltä näkökannalta katsoen aina olemaan pieniä viheliäisiä ja hyödyttömiä olentoja, kuolemaan määrättyjä ja meitä ympäröivien välinpitämättömien ja mittaamattomien voimien oikkujen varaan jätettyjä. Me ilmaannumme eräänä hetkenä rajattomaan ulottuvaisuuteen eikä meillä ole muuta varsinaista tehtävää kuin suvun jatkaminen, suvun, jolla itsellään ei ole varmaa tehtävää tuossa maailmanjärjestelmässä, minkä laajuus ja kestämisaika menee yli valtavimman ja rohkeimmankin mielikuvituksen. Siinä on totuus, yksi noita syviä, mutta hiljaisia totuuksia, joita runoilija saattaa tervehtiä ohikulkiessaan, mutta joiden ääreen runoilijassa olevan ihmisen tuhansine velvollisuuksineen ei ole pysähtyminen liian kauaksi aikaa. Täten on koko joukko suuria ja kunnioitettavia totuuksia, joiden alueelle ei ole hyvä nukkua. Meidän ympärillämme on niin paljon totuuksia, että voi sanoa useimmilla ihmisillä, pahimmillakin, olevan neuvonantajana ja oppaana jonkun suuren ja kunnioitettavan totuuden.
Niin, sekin on totuus ja, jos niin tahtoo, suurin ja varmin, totuuksista, ettei elämämme ole mitään, että kaikki pyrintömme on naurettavaa, että meidän olemassaolomme, että tämän maapallomme olemassaolo on vain mitätön sattuma maailmojen historiassa; mutta se on myöskin totuus, että elämämme ja maapallomme elämä ovat meille tärkeimpiä ilmiöitä, vieläpä ainoat tärkeät maailmojen historiassa. Kumpiko on todempi? Tekeekö edellinen ehdottomasti tyhjäksi jälkimmäisen, ja olisiko meillä voimaa muodostella edellistä ilman jälkimmäistä? Toinen kohdistuu mielikuvitukseemme ja se saattaa tehdä meille hyvää omalla alallaan, mutta toinen koskee suoranaisesti todellista elämäämme. On kohtuullista, että kumpikin saa osansa. Ei ole oleellista tarrautua kiinni totuuteen, joka on ehkä todellisin maailmankaikkeuden näkökannalta katsoen, vaan siihen, joka on epäilemättä todellisin ihmisen näkökannalta katsoen. Me emme tunne maailmankaikkeuden tarkoitusta emmekä sitäkään, onko lajimme kohtaloilla sille mitään merkitystä vaiko ei. Niinpä elämämme tai lajimme todennäköinen hyödyttömyys on totuus, joka koskee meitä vain epäsuorasti ja joka jää meiltä ratkaisematta, kun sitävastoin tuo toinen totuus, se, joka saa meidät tietoisiksi elämämme tärkeydestä, on epäilemättä ahtaampi, mutta koskee meitä todellisesti, välittömästi ja epäämättömästi. Tekisimme väärin uhratessamme sen vieraan totuuden hyväksi tai alistaessamme sen sen alaiseksi. Meidän on kyllä lupa olla kadottamatta näkyvistä edellistä. Se ylläpitää ja valaisee jälkimmäistä, opettaa meitä vapautumaan sen hyödyttömästä ja ahdasmielisestä orjuudesta ja ottamaan hyödyksi kaiken sen, mitä se ei sisällä. Mutta jos se masentaa ja lamauttaa meitä, on tämä siksi, ettemme kylliksi tajua sitä suunnatonta, mutta mielivaltaista asemaa, joka sillä on tärkeiden totuuksien piirissä, sillä se riippuu suuresta joukosta probleemeja, joita ei vielä ole ratkaistu, kun taas ne probleemit, joista jälkimmäinen totuus riippuu, ratkaisee joka hetki elämä itse. Myöskin siksi, että se on vielä tuossa kuumeisessa ja vaarallisessa ajankohdassa, jonka läpi kulkevat kaikki ymmärrykseemme tunkeutuvat totuudet. Tarkoitan tuota kateellisuuden ja leppymättömyyden ajankohtaa, jolloin ne eivät voi sietää lähellään mitään. Silloin on odotettava kuumeen laskeutumista; ja jos se tyyssija, jonka me olemme niille valmistaneet mielessämme, on todellakin terve ja tilava, niin tulee pian hetki, jolloin mitä vastakkaisimmatkin totuudet näkevät vain niitä yhdistävän salaperäisen siteen ja hiljaa yhtyvät asettamaan etualalle, auttamaan ja tukemaan sitä niiden joukossa, joka rauhallisena jatkoi työtään, kun toiset hajaantuivat pelästyneinä, sitä, joka voi tehdä eniten hyvää ja joka tuo eniten toivoa.
VIII
Tällä hetkellä ei mikään ole omituisempaa kuin se sekasotku, joka hämmentää vaistojamme ja tunteitamme, jopa välistä käsitteitämmekin — jollemme enintään tee poikkeusta selkeimpiin ja harkituimpiin hetkiimme nähden — heti kun on kysymyksessä tuntemattoman tai salaperäisen sekaantuminen elämämme — todella vakaviin tapahtumiin. Tuossa sekamelskassa tapaa tunteita, jotka eivät vastaa mitään elävää, tarkkaa ja omaksuttua miellettä, esimerkiksi niitä, jotka koskevat hyvin määrätyn, enemmän tai vähemmän ihmisenkaltaisen, valppaan, persoonallisen ja ennaltanäkevän jumalan olemassaoloa. Siinä tapaa tunteita, jotka ovat vielä puoleksi mielteitä, esimerkiksi niitä, jotka koskevat sallimusta, kohtaloa, immanentista oikeutta. Siinä tapaa myöskin mielteitä, jotka ovat kehkeytymässä tunteiksi, esimerkiksi niitä, jotka kohdistuvat lajin erikoisuuteen, kehityksen ja valinnan lakeihin, rodun tahtoon j.n.e. Siinä tapaa vihdoin mielteitä, jotka ovat puhtaita mielteitä, liian epävarmoja, liian hajanaisia, jotta voisi ennakolta nähdä hetken, jolloin ne muuttuvat tunteiksi ja jolloin ne siis saattavat toden teolla vaikuttaa tapaamme toimia, suhtautua elämään ja olla onnellisia tai onnettomia.